Avoin kirje Toivo Sukarille

Rakas "Topi",

ihmettelit eilisen iltapäivälehdessä turpaan saamistasi laivalla alkukesällä, "ilman syytä". Veikkailit, että syynä saattaisi olla - yllätys yllätys - perisuomalainen kateus. No, minäpä kerron. Ei.

Kyse ei välttämättä aina ole kateudesta. Se, mitä sinä - tai Antti Piippo, miksei - et ymmärrä, on, että kaikki eivät ole kateellisia omaisuudellesi, vielä vähemmän urallesi tai elämällesi tai autollesi tai seurapiirillesi tai mitä niitä nyt on.

Olet idiootti, siinä syy. Tai, miten se Suomen Donald Trump Jari Sarasvuo (varmaan saunakaverisis?) nyt asian niin nätisti ilmaisikaan - toistaitoinen.

Esiinnyt julkisuudessa. Siinä on jo vähän syytä jurriselle risteilymatkustajalle. Mutta vieläpä syystä, joka ei ole minulle, ja uskoakseni monille muillekaan vielä valjennut. Mitä sinä olet koskaan tehnyt? Rakennuttanut tekojärven jotta voisit myydä järvenrantatontteja? Myynyt HUONEKALUJA!? Ideoinut lapsiparkkeja.

Miksi sinä olet julkisuudessa, Toivo Sukari? En ole koskaan vielä lukenut tahi kuullut mitään, mikä olisi ollut mitenkään merkittävää sinulta tai sinusta, Topi.

Sinä olet suomalainen ilmiö. Anglosaksisessa kulttuurissaan on vastineensa sinulle ja Piipolle: isotissiset blondit, joilla on yhtä vähän sanottavaa mutta joita "toimittajat" pitävät julkisuudessa puoliväkisin. Mutta anglosaksisissa maissa ei käsittääkseni ole teidän kaltaisianne tyyppejä, jotka ovat julkisuudessa vain koska heillä on rahaa. Ideoista viis. Henkilökohtaisesti katselen iltapäivälehdistä mieluummin tissejä.

Julkisuudessa oleminen, jos et tiennyt, on juuri sitä, että ei kieltäydytä haastatteluista - asia, jota Rytsölän veljeksetkään eivät ymmärtäneet vuosituhannen vaihteessa. Se on silti vapaaehtoista, vaikka toimittajat soittelisivatkin. Mutta: julkisuudessa ei ehkä kannata olla jos ei ole mitään asiaa julkisuuteen. Saattaa saada turpaansa.

Myönnän: minuakin vituttaa sinun naamasi. Minulla ei ole paljoa rahaa, mutta muuten ihan kelvollinen elämä. Uskoisin, ettei minulla olisi paljoa sanottavaa siellä julkisuudessa. Ja täten tykkäisin ikään kuin pysytellä sen ulkopuolella, mikäli nyt sellainen valintatilanne koskaan olisi ajankohtainen.

Antti Piippo halusi profiloitua joitakin vuosia sitten yhteiskunnallisena keskustelijana. (Ilmeisesti koki, että sitä rahaa nyt on tarpeeksi, aika etsiä muita haasteita. Ehkä sinullakin on nyt se vaihe elämässäsi?) Muutamassa television keskusteluohjelmassa Piippo sitten esiintyi, ennen kuin toimittajat ja tuottajat huomasivat, ettei sillä ole mitään sanottavaa. Palattiin takaisin vanhaan, eli uutisoitiin vain jos huoria oli hakattu kesämökillä.

Piippo viisastui. Huomasi, ettei hänen mielipiteitään kenenkään tehnyt mieli kuunnella. Vetäytyi sinne jonnekin, minne eläköityvät miljonäärit vetäytyvät. (Hakkaamaan huoria kesämökille?)

En oikeastaan edes viitsi alkaa tästä Kehittyvien maakuntien Suomi -farssista. Sen vain sanon, että on kovin valitettavaa mikäli kaltaisesi älyllisesti vähälahjainen pystyy todella vaikuttamaan yhteiskunnalliseen kehitykseen rahoittamalla poliitikkoja. Melkein toivoisin, että kyse olisi vain henkilökohtaisesta voitontavoittelusta tai mahdollisuudesta saada hengata poliitikkojen kanssa eikä mistään todellisesta yhteiskunnan kehitykseen vaikuttavasta tai vaikuttamaan pyrkivästä kuningasideasta.

Toivo Sukari. Näinä aikoina, kun henkilökohtaisten johtopäätösten veto ei ole kovin kovassa huudossa ainakaan politiikassa ja sen liepeillä, toivoisin kuitenkin, että vetäisit ne nyt. Meitä ei kiinnosta.


ps. Erittäin huvittavaa oli, että iltapäivälehdessä sanoit jättäneesi rikosilmoituksen pahoinpitelystä tekemättä, koska et toivonut oikeudenkäynnin väistämättä tuomaa "pitkää julkista prosessia". Sanoit noin lehdessä. Etkö sinä ihan oikeasti ymmärrä mistään mitään? Tiedätkö, mitä on julkisuus? Iltapäivälehdet? Haloo?

Huomiosurmat

Kauhajoen koulusurmista - ja toki myös koko ilmiöstä, joka maassamme alkoi vajaa vuosi sitten Jokelasta - tulee valitettava mielleyhtymä muutamiin huomionarvoisiin zeitgeistin ilmiöihin. Ilmiöihin, joissa näkee vastenmielisiä analogioita tuntemattomien massasurmaamiseen. Puhumme siis huomiosta, julkisuudesta.

Jari Sarasvuoko se oli, joka muutamia vuosia sitten julisti huomiotalouden sanomaa. Teesinä lieni, että rahaa tehdään yhä enemmän imagoilla ja brändeillä - suurimpana esimerkkinään tietysti Sarasvuon oma yritysvalmennusfirmansa Trainers' House, jonka suurin mainos oli Sarasvuo elävänä itsenään - ja joka, ironisesti, on juuri nyt kriisissä muutaman vuoden kovan tuloksen tahkoamisen jälkeen.

Itsemurhat ovat aina olleet Suomessa yleisiä. Niitä on yritetty selittää milloin kaamosmasennuksella, milloin kansanluonteemme sulkeutuneisuudella ja individualismilla. Jokseenkin yhtenäistä itsemurhaajan profiileissa on kuitenkin ollut jonkinasteinen yhteisöstä syrjäytyminen ja yksinäisyys. Nyt, ilmeisen suoraan Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista mantereelle rantautunut trendi, koulusurmaaminen, tuo suomalaiskansalliseenkin itsemurhaan uuden puolen: huomion.

Puhutaan efektiväkivallasta: enää ei riitä pelkkä hiljaisuudessa köyden rasvaaminen, vaan omalle asialle - itsemurhalle ja sen perimmäisille syille - on saatava huomiota. Kyse on jokseenkin samasta ilmiöstä kuin mistä Aki Kaurismäki on jo pari vuosikymmentä saarnannut elokuvan kehitykseen liittyen: siinä missä ennen hyvään elokuvaan riitti 90 minuuttia, yksi murha ja yksi suudelma, nykyään yleisön viihdyttämiseen tarvitaan yhä enemmän räjäytettyjä autoja, seksiä ja ruumiita. Sama ilmiö on toki tuttu erityisesti myös pelien maailmasta, missä body countit ovat olleet arkipäivää jo pitempään.

Huomiotalouden ja -yhteiskunnan nousu on ehkä parhaiten nähtävissä miltei millä tahansa televisiokanavalla, mihin tahansa kellonaikaan. Siinä missä Idols ja Popstars ovat toki tavallaan perinteisiä kykyjenetsintäkilpailuja (sillä vakavalla erotuksella, että näiden ohjelmien televisio-ohjaajat mässäilevät erityisen paljon niillä huonoilla esiintyjillä), Big Brotherin sosiologista tarkoitusta on vaikea löytää mistään lähihistoriastamme löytämän esimerkin avulla - siinä on kyse huomiosta puhtaimmillaan, ilman perusteluja.

Tavallaan on toki halpamaista ja helppoa nähdä analogia Big Brotherin ja Kauhajoen ja Jokelan koulusurmien välillä - tietenkään ei ole niin, että BB olisi aiheuttanut nuo surmat tai ylipäänsä olisi millään tavalla osallinen näihin ikäviin tapahtumaketjuihin. Mutta sitä huomiota on vaikea välttää, että kyse on saman yhteiskunnallisen trendin erilaisista - äärimmäisistä - ilmentymistä. Vaikka BB-talossa toilailu olisikin vastenmielisen näköistä huomiohuoraamista ja äärimmäinen esimerkki vanhasta amerikkalaisesta viisaudesta "any publicity is good publicity", se on kuitenkin fyysisiltä vaikutuksiltaan yhteiskuntaa kohtaan neutraali ilmiö. Kokonaan toisenlaisen pohdiskelun aihe olisikin sitten BB:n ja muiden lapsellisuutta, roolien vetämistä, julkijuopottelua ja irtosuhteita ihannoivien formaattien moraalinen vaikutus.

Oman sivujuonteensa Kauhajoen surmien tulkitsemiseen antaa tietysti myös Matti Saaren netissä antama luonnehdintansa itsestään, jonka mukaan hän piti ampuma-aseiden lisäksi seksistä. Freudilla olisi tähän sanansa sanottavana, oletettavasti kirjahyllymetrillisen verran.

Pahimman luokan saastaa

"- Sujuiko loma mukavasti, Bruce? se kysyy pakotetun ystävällisesti Toalin takia.
- Oikein mukavasti.
- Kävit siis Hollannissa?
- Kyllä. Kuten usein ennenkin. Hyvin miellyttävä maa.
- Maasto taitaa kuitenkin olla melko tasaista sielläpäin? Toal pistää väliin.
- Pidän niistä maisemista, kohautan olkapäitäni, - mukava vastakohta Skotlannin vuoriseuduille.
- Mitä siellä voi harrastaa? Drummond utelee. Se haluaa, että sanon 'huoria ja huumeita' Toalin kuullen.
- Siellä on helppo rentoutua. Voi vain istuskella kahvilassa ja katsella, kuinka koko maailma kulkee ohitse. Värähdän hitusen, kun krapula alkaa kalvaa. Nämä vitun mulkut yrittää suututtaa minut. Mutta mitä ne mistään tietää? Paskanmarjat yhtään mitään. Nolon nollan verran.
- Olen kuullut, että Amsterdamissa on paha huumeongelma, Toal sanoo ja katsoo minua haastavasti.
- Niin, se huono puoli siinä kaupungissa on. Se on aivan liian liberaali ja houkuttelee puoleensa kaikenlaista roskaväkeä. Mutta eivätköhän lomajutut jo riitä, kuinka tutkimus on edennyt? sanon tyynen napakasti. Se saa Toalin ja Drummondin näyttämään typeriltä toisen luokan kyvyiltä, kuten totta onkin."

Irvine Welsh: Paska (Filth, 1998)

Hämmentävä romaani, jonka kantava voima tuntuu olevan se, että päähenkilöstä on saatu mahdollisimman epämiellyttävä ja kaikkea lukijan samastumista välttelevä. Bruce Robertson, skottipoliisi, on seksisti, alkoholisti, huumeidenkäyttäjä, rasisti, hedonisti ja vapaamuurari joka syö epäterveellisesti, ei nuku tarpeeksi, on väkivaltainen, kampittaa kollegojaan, pettää avovaimoaan, piilottaa todisteita, kiristää rikollisia, varastaa rikospaikoilta ja käy huorissa. Mukavan oloinen mies kaikin puolin. Kirja, jota lukiessa ei voi oikein olla varma onko lukeminen miellyttävä kokemus vai pitäisikö kirja paiskata nurkkaan inhoa väristen. Kirja, jota lukiessa tulee miettineeksi minkälainen loppu tällaisessa näennäisessä murhamysteerissä voi olla: kuka on paha? Kenen pitäisi kuolla lopussa?

Irvine Welshin Edinburgh on kuitenkin kaupunkina eläväisen oloinen samoin kuin kirjailijan kieli. Vaikka Trainspottingin narkkarikuvauksesta onkin siirrytty poliisien pariin, ovat hahmot samanlaisia paskiaisia - ja, yllättävää kyllä, yhtä rikollisia. Herska vain on vaihtunut koksuun.

Bruce Robertson muun muassa miettii mitä kysyisi jos pääsisi Napakymppiin herra X:ksi:

"Kys. 1: Jos pyytäisin sinua ottamaan suihin, ottaisitko?
Kys. 2: Annatko panna perseeseen?
Kys. 3: Oletko koskaan syönyt poliisin matoja kihisevää ulostetta samalla kun se hoitelee sinua hieromasauvalla?"

Nuutti Takkinen: Nämä aallot

TV2 näytti hölmöön aikaan kesällä Nuutti Takkisen Nämä aallot -dokumenttielokuvan, joka kertoo suomalaisen progressiivisen hiphopin pioneeriryhmästä Ceebrolisticsistä. Ceebrot aloittivat jo 1990-luvun alussa - vaikka ovat vasta karvan päälle kolmikymppisiä. 1995 ilmestyi ensimmäinen julkaisu, englanniksi räpätty Spring. Sittemmin diskografia on kasvanut satunnaisen oloisesti ja pitkillä väleillä: 1998 A Day of the People in Between, 2001 0. [nollapiste] -ep, 2006 Ö-ep. Välillä on käyty vierailemassa muitten levyillä niin englanniksi kuin suomeksikin, ja tuotettu oman Murmurecordingsin äänitteitä, joilla monesti oltu myös äänessä. Myös lukuisat eri taiteilijanimet ovat useimmin nimillä Pijall, Roopek ja Mattip operoiville taiteilijoille eräänlaisena "tavaramerkkinä": heitä on kuultu myös nimillä Michael Black Electro, rrimöyk, Mörkö, HZÄ ja niin edelleen.

Puolen tunnin dokumentissa haastateltiin artisteja studiollaan ja seurailtiin heidän keikkojaan niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Lisäksi haastateltiin helsinkiläisiä alan levykauppiaita - ja se ehkä olikin elokuva heikkous, kun ulkopuolisia haastateltuja oli varsin suppeasti - kolme kappaletta (The Funkiest-levykaupan Juha, levykauppias Sampo a.k.a. dj Anonymous ja mc Ruudolf). Olisi voinut ehkä vain pitäytyä muusikoissa, tai sitten hankkia joitain hieman innostavampia haastateltavia.

Uutena asiana itselleni dokumentista tuli muusikkojen hengellisyys: pojat ovat tavanneet jonkinlaisessa kristillisessä musiikkikerhossa (kuulostaa salaseuralta...). Hengellisyys sinänsä on ollut selkeä osa Ceebrolisticsin ja sivuprojektiensa lyriikkaa aina, mutta tuollaisen organisoidun uskonnon en koskaan älynnyt olevan tämän kauniin, eksistentialistisenkin musiikin takana. Ceebrojen eiralaisen studion nimi on Syvyys: ja juuri tällaiseksi epämääräisen mystiseksi, kuvia kaihtavaksi olen aina käsittänyt heidän jumalkuvansakin - siis juuri jonkun, minkä tahansa, tietyn uskonnon dogmaattisuutta kaihtavana - epäorganisoituna uskona organisoidun uskonnon sijaan.

No, Jumalasta isolla jiillä ei Ceebrolisticsin lyriikassa sinänsä puhuta, vaan pysytellään mieluummin hieman abstraktimmalla tasolla. Mikä on hyvä asia: silloin sanomalla on mahdollista tavoittaa useampia tuntevia ihmisiä ilman yleisöä liiaksi rajaavaa efektiä. Ehkäpä itse en kuitenkaan koskaan ole Ceebrolisticsia sanoitustensa syvällisyyden tähden kuunnellut: kyse on aina ollut enemmänkin oivaltavasta rytmimusiikista, progressiivisesta hiphop-poppoosta, joka menee aina sinne minne harva heitä ennen musiikkityylissä on mennyt. Räppäystyylit ovat omintakeiset; biitit välttävät perinteistä samplehakuisuutta; rytmit ovat tanssittavia... tai sitten täysin murrettuja menettämättä kuitenkaan iskevyyttään. Viimeisimpinä vuosina Ceebrolistics - eli pääasiassa kai tuottaja RoopeK - on lähtenyt niin breikkilinjalle, että sitä on vaikea hiphopiksi edes tunnistaa.

Uusi pitkäsoitto on kuulemma tekeillä. Eihän sitä olekaan odotettu kuin... ööö... helvetin monta vuotta. Näiden vuosien aikana Ceebrojen tyyli on jo vaihtunut monen monituista kertaa. Mutta he ovat aina uusimman aallon harjalla.

Holmlund ja poliittinen vastuu

Tiistaina 23.9.2008 sattuneen Kauhajoen kouluammuskelun tähden sisä- eli poliisiministeri Anne Holmlund (kok) päätti pitää oman tiedotustilaisuutensa tapahtumien hoidosta eduskunnassa.

"Holmlundilta kysyttiin keskiviikkona tiedotustilaisuudessa, aikooko hän poliisiministerinä 'tehdä poliittiset johtopäätökset' eli erota.

Arvostelua on herännyt Kauhajoen ampujaa kuulustelleen poliisin toiminnan vuoksi. Toisena perusteena on esitetty, että kouluun sijoittuva joukkosurma oli jo toinen Holmlundin ministerikaudella, eikä lainsäädäntöön ole tullut ensimmäisenkään tapauksen jälkeen muutoksia.

Oppositiosta Sdp:n Liisa Jaakonsaari totesi keskiviikkona, että muissa sivistysmaissa ministeri olisi jo eronnut.

'Nykykäytännön mukaan tuntuu olevan yleistä kysyä, täytyykö ministerin tehdä poliittisia johtopäätöksiä. Itse pitäisin sitä kuitenkin tässä tilanteessa lähinnä rintamakarkuruutena', Holmlund vastasi.

'En ole ajatellut ainakaan tässä tilanteessa vetää poliittisia johtopäätöksiä asiasta. Minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten muissa maissa vastaavissa tilanteissa olisi kenties menetelty. Tietysti jokaisessa maassa on omat käytäntönsä ja ajatuksensa tältä osin', hän sanoi.

Jotta ministerin pitäisi erota, olisi voitava osoittaa, että hän on syyllistynyt laiminlyöntiin, virhearvioon tai muuhun 'syyksiluettavuuteen', Holmlund sanoi."

(HS Verkkoliite 25.9.2008)

Erityisesti herättävät kiinnostusta Holmlundin maininta siitä, että ministerin eroaminen omasta aloitteestaan olisi jotenkin nykykäytännön mukaista, ja ovela vahvan kulttuurihistoriallisesti latautunut sana "rintamakarkuruus".

Ensinnäkin pitäisi muistuttaa, että nimenomaan nykyään ministerit eivät (tässä maassa) koskaan ymmärrä "vetää poliittisia johtopäätöksiä" eli erota. Kaksi-neljäkymmentä vuotta sitten niitä vedettiin useita kuukaudessa! Tuolloin oli tapana käyttää retorisena keinona enemmän sanaa (poliittinen) "vastuu" "rintamakarkuruuden" sijaan.

Ja toisin kuin mitä ministeri sanoo, ministerin eroon ei vaadita mitään tuomiota väärinkäytöksestä, kun näyttää siltä että nykyaikana jopa tuollaisen jälkeen tykättäis jäädä vielä ministeriksi. Poliitikon ammattiin kuuluu nimenomaan aivan omanlaisensa moraalinen vastuu, jossa rima on nostettu huomattavasti korkeammalle kuin tavallisella kansalaisella. Tällöin töppäystä ei odoteta, vaan jo sen realisoitumisen mahdollisuudesta on "vedettävä poliittiset johtopäätökset". Mikäli hommat menevät ns. vituiksi ministerin vastuualueeseen kuuluvalla hallinnonalalla, jopa ilman ministerin aktiivisen (moka) tai edes passiivisen (laiminlyönti) toiminnan vaikutusta, ministerin olisi periaatteessa suotavaa erota ja antaa muiden, asiassa puolueettomien ja ryvettymättömien hoitaa jälkihoito.

On hämmästyttävää, että nykyinen poliittinen eliitti tuppaa unohtamaan 60-80-lukujen poliittisen historian, kun viimeksi Kanerva muutaman päivän ajan pyristeli vastaan toteamuksillaan kuten "älä kysy tyhmiä, en tietenkään aio erota". Itse olen jokseenkin paljon nuorempi kuin nykyiset aktiivipolitiikot keskimäärin, mutta joskus tuntuu että olen ainut joka näitä asioita "muistaa" siinä missä poliitikot itse ovat täysin nykyelämästä vieraantuneita. Tuolloinhan siis ministerin ottivat poliittista vastuuta ja hallitukset eivät koskaan istuneet koko kautta.

Toisekseen, sanan "rintamakarkuruus" käyttö on Holmlundilta poliittisesti oiva veto: se kääntää poliittisen vastuunoton päälaelleen. Sota on yksi niistä pyhistä lehmistä jonka voi vetää keskusteluun kuin keskusteluun tässä maassa. Ja rintamakarkuruus on yksi niitä sanoja joka yhdessä käpykaartin, kommunismin ja muutaman muun ilman tällaisia muistutuksia jo unohdetun sanan kanssa herättävät voimakkaita (negatiivisia) tunteita suomalaisissa. Vaikka ministerin poliittisen vastuun ottamista - eroamista - voisikin pitää tällaisessa tapauksessa enemmänkin vahvemmalle Mannerheim-linjalle vetäytymisenä isänmaan hyväksi, Holmlund osoittaa poliittisen pelisilmänsä ja vertaakin sitä pikemminkin rintamakarkuruuteen jolloin eroaminen katsottaisiinkin vääräksi ja häpeälliseksi teoksi kesken taistelun.

Tosiasiassahan nykyisenkaltaisella puoluepolitiikalla on varsin vähän yhtenäisyyksiä sodankäynnin kanssa ja siten sodankäynnin termistön käyttö hieman arveluttavaa.

Onko Heath Ledger postuumin Oscarin arvoinen?

Tämä on kysymys, joka on ollut monen elokuvafanin huulilla jo niin kauan kuin uusimmasta Batman-rainasta Yön ritari on ollut trailereita ja muuta sälää tarjolla - ja toki niin kauan kuin Ledgerissä ei ole enää henki pihissyt.

Vasta Ang Leen Brokeback Mountainin myötä uskottavaksi näyttelijäksi - siis nätin kasvon ikeestä - kasvanut Heath Ledger astui suuriin saappaisiin tarttuessaan Christopher Nolanin toisessa Batman-filmatisoinnissa Jokerin rooliin: edellistä Jokeria kun esitti itse Jack Nicholson 80-luvun lopussa Tim Burtonin ohjauksessa. Myöskään nätistä kasvosta ei tässä roolissa enää voi konkreettisestikaan puhua, sillä Jokerista on tehty pahuuden ruumiillistuma arpisine, pahan pellen naamioksi meikattuine kasvoineen.

Ehkäpä alkuun on heti todettava, ettei Yön ritari ole niin huikea taiteellinen lottovoitto kuin joistakin etukäteishehkutuksista olisi voinut olettaa. Kyseessä on loppujen lopuksi melko tavanomainen, viihteellinen toimintaelokuva, joskin elokuvan maailma on läpeensä synkkä vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Sin Cityssä. Sankari Batman saa hieman kyseenalaisia moraalisia piirteitä perinteisen hyvä-paha-akselin tuolta puolen, ja Jokeri taas asettuu tuolle akselille sujuvasti - aivan toiseen ääripäähän. Mutta sittenkään elokuvan eettiset ja filosofiset pohdinnat eivät ole kovin syvällisiä: ja nekin jätetään lähinnä lepakkomiehen aseinsinöörille (Morgan Freeman) ja erityisesti Batmanin luottomiehelle Gotham Cityn poliisivoimissa, Gary Oldmanin esittämälle ikääntyvälle mutta läpeensä hyvälle ylikonstaapeli James Gordonille. Ja rakkausasiatkaan eivät "mene niin kuin elokuvissa"; tästä pohdiskelusta taas elokuvassa vastaa pääasiassa Batmanin ihastus, Maggie Gyllenhaalin Rachel Dawes.

Vaikka etukäteen on - lähinnä nuoren näyttelijän ennenaikaisesta poismenosta johtuen, mutta myöskin vahvan roolisuorituksen tähden - mainostettu elokuvaa paljolti Jokerin vääristyneellä naamalla ja Heath Ledgerin elokuvana, oikeastaan näkyvimmässä osassa on Gotham Cityn uusi piirisyyttäjä Harvey Dent. Huomatessaan Dentin päättäväisen työn mafiosojen saattamiseksi telkien taakse Batman pyrkii saamaan miehestä työnsä jatkajan - ja todelliset kasvot järjestäytyneen rikollisuuden vastaiseen työhön Gothamissa. Mutta: Aaron Eckhart Harvey Dentinä on huono valinta, ja siksi laskee koko elokuvan arvosanaa - niin merkittävästä roolista tarinassa on kyse.

Siinä missä Heath Ledger on upeasti muuntautunut kovin erilaisista rooleistaan yhtäkkiä maaniseksi arpinaamaksi, joka pelottanee perheen pienempiä jo eleillään, Aaron Eckhart on aina samanlainen: kuin kehnosta Yhdysvaltain itärannikon lakiasiaintoimistosta kertovasta sarjasta repäisty, karhean karismaattinen virkamies. Kuin Richard Gere huonoimmillaan. Ja tämän miehen pitäisi esittää uskottava transformaatio moraalisesti kompromissittomasta syyttäjästä maaniseksi Kaksinaamaksi Jokerin temppujen ajamana? Todella pahaa katsottavaa.

Toinen casting-ongelma Yön ritarissa on Gary Oldman. Siis mieshän on loistava näyttelijä! Miten siitä miehestä, joka Leonissa (1994) veti todella kuumottavan roolin kokkelikyttänä, tai siitä kaverista, joka Draculassa (1992) vaani jengiä jokerimaisella maanisuudella, on tehty tällainen viiksinyhverö-perheenisäpoliisi? Kauakana on edes The Fifth Elementin (1997) hulluttelu. Keski-ikä on näemmä kummaa aikaa. Ja Oldmanin lt. Gordon on täysi statisti.

Niin, se avainkysymys: en panisi pahakseni, vaikka Ledgerille tuo sivuosa-Oscar myönnettäisiinkin. Kuitenkin mielestäni Batman Beginsin (2005) pahista näytellyt Cillian Murphy veti vähintään yhtä hyvän roolin viime kerralla. Ja Jack Nicholson silloin joskus... mutta kyllähän noita akatemiapalkintoja jaellaan paljon paskemmistakin töistä.

Your new favorite movie star!

Otsikkohan voisi olla näyttelijä, elokuvaohjaaja, muusikko, monitaituri Vincent Gallon omaesittely... mutta tällä kertaa se ei ole. Se nimittäin viittaa tuoreempaan kasvoon - I give to you:



Ben Foster!

Nuoren miehen (s. 1980) viime vuosien töistä erityisesti Nick Cassavetes'n Alpha Dog (2006) sekä James Mangoldin 3:10 to Yuma (2007) ovat maininnan arvoisia - tai oikeastaan mestariteoksia. Siis ensin mainittu elokuvana ja toiseksi mainittu ainakin Fosterin roolityön osalta (ja miksei toki myös aina fantastisen Christian Balen tähden).

Christian Bale on joskus sanonut, että pyrkii välttämään roolien toistamista. Tämän hän oppi itse kantapään kautta: uransa alun läpimurtoroolin hän näytteli loistavassa American Psychossa (2000) ja heti seuraavassa elokuvassaan (Shaft, 2000) teki lähes identtisen roolityön tunteettomana, ulkoisesti menestyneenä nuorena psykopaattina. Tämän jälkeen Balen roolit ovatkin vaihdelleet taikurista farmariin ja Batmanista anorektikkoon, koska kukaan lahjakas näyttelijä ei haluaisi jumittua yhden roolin (kasvon) mieheksi kovassa showbusineksessa.

Ben Fosterin läpimurtorooleissa, mainituissa Alpha Dogissa ja 3:10 to Yumassa, on havaittavissa paljonkin samankaltaisuuksia. Alpha Dogissa Foster esittää eräänlaista sankaria antisankarien joukossa: psykoottinen, äärimmäisen väkivaltainen pikkurikollinen, joka räjähtää vähäisestäkin kipinästä ja jälki on tuhoisaa. Ja kuitenkin hahmo, joka välittää pikkuvelipuolestaan eikä anna muitten pikkunilkkien hyppiä kenenkään silmille. Lännenelokuva 3:10 to Yumassa Fosterin roolihahmo on myöskin "pahojen puolella": mutta tällä kertaa tämä psykoottinen, räjähdysherkkä väkivaltarikollinen on läpeensä paha - jopa pomoaan, elokuvan päähenkilö (ja -piru) Russell Crowea synkempi antikristus.

Kuitenkin näyttää siltä, että siloposkisena suoraan Orange Countystä reväistyn näköinen Foster suorittaa parhaiten tällaiset psykopaatin kuvaukset. Siinä missä Balen työskentelyn seuraaminen Shaftissa, vuoden sisään toisessa elokuvassa jossa roolihahmonsa oli hyvin samankaltainen, aiheutti torjuntareaktion: tämähän on jo nähty, onpa puiseva näyttelijä; Foster onnistuu tekemään sen verran maaniset suoritukset, että selvittää kokeen kastumatta - hahmot sekä niitä esittävä näyttelijä säilyttävät kasvonsa ja uskottavuutensa. Shaftin jälkeen vasta The Machinist (2004) palautti uskoni Balen näyttelijänlahjoihin ja monikasvoisuuteen - Fosterin tapauksessa tällaista karanteenia ei tarvittane.

Alpha Dog on muutenkin fantastinen elokuva. On kummaa, että monet kriitikot pitivät sitä puolivillaisena rikoskuvauksena: mielestäni kyseessä on valtavien mittasuhteiden yhteiskunnallinen kuvaus ylemmän keskiluokan jälkikasvun eettisistä ja eksistentialistisista kilvoitteluista. Vanhempiensa, monesti eronneiden ja yhtä lailla pilveä polttavien, valtavissa kartanoissa ja niitten uima-altaissa twentysomething-nuoret diilaavaat ja polttavat pilveä, juovat alkoholia ja harrastavat pinnallisia ihmissuhteita: ja kun peli yhtäkkiä, lähes suunnittelematta käykin totiseksi (vapaudenriistosta kuulemma saakin elinkautisen!), ei pumpulissa kasvaneilla, musiikkivideoista ideoita ammentavilla nuorilla olekaan keinoja ja arsenaalia käsitellä tosielämän tapahtumia ja seurauksia. Alpha Dog on todella traaginen ja koskettava kuvaus elämästä pihalla olevista nuorista, joille elämä maistuu vapaudelta, huumeilta, viinalta, loputtomasti jatkuvalta viikonlopulta. Tosin kuvaus on pääasiassa kolmelta päivältä, mutta sellainen kuva elokuvassa pyritään selvästi tietoisesti välittämään.

Lopulta tietenkin koko elämänmittainen viikonloppujuhla päättyy suureen tragediaan ja kyyneliin. Ainakin katsomossa. Niin haurasta on ihmiselo.

---

On hämmentävää ajatella, että Ben Foster on tullut tunnetuksi television teinisarjoista. Toisaalta kun sille antaa ajatuksen, voi kuvitella myös sängettömän Fosterin puhumassa hunajaisia teinitytöille... mutta toisaalta ajatus on vastenmielinen, siksi pätevä mies on myös näyttelijänä - ei pelkkänä nättinä kasvona. Parransänki, ja kah! Fosterista kehkeytyy oiva pahisnäyttelijä.

Alpha Dogissa näyttelee toki myös toinen entinen siloposki, joka pyrkii profiloimaan uraansa toisenlaiseksi: Justin Timberlake. JT toimii vahvasti tatuoidun pikkunilkin roolissa hyvin lukuunottamatta yhtä pientä ärsyttävää nyanssia: miehen ääni on niin falsetti, ettei se oikein kuulosta edes gangsteria esittävältä lähiönuorelta. Vaikka onhan se myönnettävä, että on kiva nähdä entinen mikkihiiriklubilainen, jonka julkisuuspanssarissa ei ole koskaan ollut tahraakaan, polttamassa tupakkaa ja jointtia sekä kiroilemassa... ja ne ovatkin juuri ne ainoat asiat mitkä roolihahmo on omassa gangsterinroolissaan sisäistänyt...