perjantaina, maaliskuuta 22, 2013

Huonoimman elokuvan oscar

Spielbergin Lincoln on vielä paljon huonompi elokuva kuin voisi kuvitella, vaikkei Spielbergin elokuvilta ole sitten 80-luvun ollutkaan lupa odottaa mitään kovin uutta ja ihmeellistä. Ehkä Daniel Day-Lewisin oscar pääosasta sumentaa etukäteisarviota eikä sitä jotenkin voi kuvitella että niinkin hieno mies kuin Day-Lewis lähtisi näin läpeensä vastenmieliseen projektiin mukaan lainkaan. Olikohan Tony Kushnerin käsikirjoituksessa jotain sellaista mikä on sittemmin leikattu lopputekeleestä pois mikä kiinnitti Day-Lewisin mielenkiinnon vai kuvitteleeko hän että voisi omalla roolityöllään pelastaa täynnä puutteita olevan elokuvan? (Periaatteessa hän ehkä saattaisikin voida pelastaa huonon käsikirjoituksen, mutta Lincolnin kohdalla edes hänen karismansa ei tähän riitä.)

Vastausta siihen miksi DDL on lähtenyt Lincolniin mukaan emme ehkä koskaan saa, mutta se on selvää ettei Day-Lewisin roolityö pelasta elokuvaa millään tavalla. Tai parhaimmillaankin vain osittain: elokuvan ainoat millään muotoa siedettävät kohtaukset ovat ne joissa Lincoln kertoilee anekdoottejaan ja muut kuuntelevat hiljaa. Myös puvustus ja lavastus saavat puhtaat paperit, vaikkeivät kai pukudraamat sinänsä ole oikeuttaneet olemassaoloaan sitten 80-luvun.

Onkin hämmästyttävää miten näin nimekkäällä tekijäkaartilla voidaan tuottaa näin surkeaa viihdettä. (Pääpaino sanalla viihde – mitään historiallista tai opettavaista tässä tarinassa ei ole.) Käsikirjoittajana on Tony Kushner, jolla on kuitenkin todellisia meriittejä esimerkiksi briljantin Angels in American muodossa. Lincolnissa jopa konkarisäveltäjä John Williams onnistuu alittamaan itsensä pahasti.

Käsikirjoituksen ja koko elokuvan pahimmat puutteet lyödään Lincolnissa katsojan kasvoille heti kättelyssä. Ensimmäisenä vastareaktion aiheuttaa jo elokuvan nimi, joka jostain syystä ei ole sisällöllinen vaan nyky-biopic-perinteen mukaisesti selittävä: katsojaa aliarvioidaan niin pahasti että jo nimessä on yksiselitteisesti kerrottava mistä tämä elokuva nyt tarkalleen ottaen kertookaan.

Toinen käsikirjoituksen laiskuus ilmenee elokuvan ensisekunneilla: Lincolnin tarinaa selitetään katsojalle tekstein. Nämä tekstiselitykset jatkuvat koko elokuvan ajan, muun muassa elokuvan tärkeimpiä hahmoja esitellään tekstein. Tätä ei yksinkertaisesti voi käsittää. Jos ei ohjaajalla ole kykyä kertoa tarinaa elokuvan keinoin pitäisi jättää koko homma ja tehdä jotain ihan muuta.

Elokuvan varsinaiset ja painavimmat puutteet ovat kuitenkin sen sisällössä. Tarina on vastenmielisen kritiikitön Jeesus-kuvaus hassupartaisesta miehestä, joka oli kauttaaltaan puhdas ja virheetön ja joka urhoollisesti taisteli saatanan perillisiä, etelävaltioiden orjuuttajia, vastaan täysin pyyteettömistä ja humaaneista lähtökohdista – aikana, jolloin humaanisuudella yleisesti käsitettiin jotain ihan muuta kuin meillä nykyään 2000-luvulla. Spielbergin ja Kushnerin Lincoln onkin jäätävä esimerkki tekohetkensä arvomaailmasta käsin kerrottavasta historiallisesta tarinasta, joiden olisi toivonut jääneen kylmän sodan aikakaudelle.

Sinänsä on toki vaikeaa nykyihmiselle kuvitellakaan minkälaista elämä on ollut 1860-luvun Yhdysvalloissa, etelässä tahi pohjoisessa. Mutta jotain tuosta ajasta voimme kuitenkin aikalaiskuvauksen ja historiantutkimuksen valossa arvailla.

Yksi tärkeimmistä asioista on se, että orjuus oli suurimmalle osalle kansaa itsestään selvää. Ei 1860-luvun Amerikassa – 70 vuotta ennen holokaustia – ollut tapana pitää neekereitä valkoisen miehen veroisina – samoin kuin naisten oikeudet eivät olleet edes mikään puheenaihe vielä pitkään aikaan. Spielberg kertoo kuitenkin tarinaa miehestä, jonka näkökulmasta oli selvää, että "all men are created equal" sisälsi myös mustan miehen; ehkäpä näin olikin Lincolnin kohdalla asian laita, mutta elokuva sivuttaa kokonaan sen tosiasian että tämä ei ollut yleisesti vallalla oleva tosiseikka, vaan ihmistenvälinen tasa-arvo rajoittui valkoihoisten, täysi-ikäisten, terveiden miesten joukkoon.

Elokuvallisesti katsottuna myös koko asetelma on turhan yksinkertainen ja mustavalkoinen (pun intended): hyvät ovat hyviä ja pahat ovat pahoja, eikä hahmoissa ole juuri mitään ristiriitaisuuksia. Lincoln itse on selkeä vapahtajahahmo, kuten todettua, mies, jonka sädekehä palaa kirkkaimmillaan elokuvan loppupuolella lyhyessä sivulauseenomaisessa, alleviivaavassa kohtauksessa jossa hänen neekeripalvelijansa (vapaa mies) katsoo pitkän miehen poistumista huoneesta lähes tippa silmässä. Elokuvan pahat ovat tietysti etelävaltiolaiset orjuuden puolustajat (jotka toki sisällissodassa ajoivat monia muitakin asioita, joista elokuvassa vaietaan), joiden silmät ovat viekkaat ja kasvot valaistaan eri lailla kuin "hyvien" – ja jotka toki ovat kirkkaassa sotisovassaan patsastelevaa Lincolnia päätä lyhyempiä. Kuvasto on monin paikoin kuin pahimmista kylmän sodan aikaisista elokuvista.

Lincoln ei kerro oikeastaan mitään Lincolnista. Se on yhden tempun elokuva, ja tuo temppu on vapahtajan taistelu pahuutta eli orjuutta vastaan. Vapahtaja jopa puhelee elokuvan lopussa, ennen surmaamistaan (joka yhdessä ainoista taiteellisesti kelvollisista ratkaisuista elokuvassa jätetään näyttämättä) Pyhään maahan matkustamisesta. Vetten päällä kävely tai veden muuttaminen viiniksi sen sijaan jäävät puuttumaan.

Lincolnia katsoessa tuntuu ajoittain jopa siltä että samoihin aikoihin elokuviin tullut Tarantinon kieli poskessa tehty Django Unchainedkin on historiallisesti uskottavampi kuvaus 1800-luvun puolivälin orjakysymyksestä ja yhteiskunnasta.

keskiviikkona, helmikuuta 24, 2010

Pois Suomesta

"Talvi heikentää älyllistä toimintakykyä. Pitkäaikainen kylmälle ja pimeälle altistuminen laskee mielialaa ja henkistä suorituskykyä jopa terveillä ihmisillä, kertoo Oulun yliopistossa tehty väitöstutkimus. Sen sijaan lyhytkestoinen altistus kylmälle ja pimeälle lisää vireystilaa ja parantaa älyllistä toimintakykyä.

'Kun kylmyys vain jatkuu ja jatkuu, elimistö väsyy pitämään yllä korkeampaa vireystilaa. Tällöin kylmän aiheuttamat tuntemukset alkavat olla epämiellyttäviä ja ne rupeavat häiritsemään keskittymiskykyä', sanoo tutkija Tiina Pääkkönen.

Ilmiön syynä ovat muutokset melatoniinin eli pimeähormonin ja kilpirauhashormonien tasoissa."

(HS Verkkoliite 24.2.2010)

Tunnisteet:

perjantaina, elokuuta 21, 2009

Avoin kirje Toivo Sukarille

Rakas "Topi",

ihmettelit eilisen iltapäivälehdessä turpaan saamistasi laivalla alkukesällä, "ilman syytä". Veikkailit, että syynä saattaisi olla - yllätys yllätys - perisuomalainen kateus. No, minäpä kerron. Ei.

Kyse ei välttämättä aina ole kateudesta. Se, mitä sinä - tai Antti Piippo, miksei - et ymmärrä, on, että kaikki eivät ole kateellisia omaisuudellesi, vielä vähemmän urallesi tai elämällesi tai autollesi tai seurapiirillesi tai mitä niitä nyt on.

Olet idiootti, siinä syy. Tai, miten se Suomen Donald Trump Jari Sarasvuo (varmaan saunakaverisis?) nyt asian niin nätisti ilmaisikaan - toistaitoinen.

Esiinnyt julkisuudessa. Siinä on jo vähän syytä jurriselle risteilymatkustajalle. Mutta vieläpä syystä, joka ei ole minulle, ja uskoakseni monille muillekaan vielä valjennut. Mitä sinä olet koskaan tehnyt? Rakennuttanut tekojärven jotta voisit myydä järvenrantatontteja? Myynyt HUONEKALUJA!? Ideoinut lapsiparkkeja.

Miksi sinä olet julkisuudessa, Toivo Sukari? En ole koskaan vielä lukenut tahi kuullut mitään, mikä olisi ollut mitenkään merkittävää sinulta tai sinusta, Topi.

Sinä olet suomalainen ilmiö. Anglosaksisessa kulttuurissaan on vastineensa sinulle ja Piipolle: isotissiset blondit, joilla on yhtä vähän sanottavaa mutta joita "toimittajat" pitävät julkisuudessa puoliväkisin. Mutta anglosaksisissa maissa ei käsittääkseni ole teidän kaltaisianne tyyppejä, jotka ovat julkisuudessa vain koska heillä on rahaa. Ideoista viis. Henkilökohtaisesti katselen iltapäivälehdistä mieluummin tissejä.

Julkisuudessa oleminen, jos et tiennyt, on juuri sitä, että ei kieltäydytä haastatteluista - asia, jota Rytsölän veljeksetkään eivät ymmärtäneet vuosituhannen vaihteessa. Se on silti vapaaehtoista, vaikka toimittajat soittelisivatkin. Mutta: julkisuudessa ei ehkä kannata olla jos ei ole mitään asiaa julkisuuteen. Saattaa saada turpaansa.

Myönnän: minuakin vituttaa sinun naamasi. Minulla ei ole paljoa rahaa, mutta muuten ihan kelvollinen elämä. Uskoisin, ettei minulla olisi paljoa sanottavaa siellä julkisuudessa. Ja täten tykkäisin ikään kuin pysytellä sen ulkopuolella, mikäli nyt sellainen valintatilanne koskaan olisi ajankohtainen.

Antti Piippo halusi profiloitua joitakin vuosia sitten yhteiskunnallisena keskustelijana. (Ilmeisesti koki, että sitä rahaa nyt on tarpeeksi, aika etsiä muita haasteita. Ehkä sinullakin on nyt se vaihe elämässäsi?) Muutamassa television keskusteluohjelmassa Piippo sitten esiintyi, ennen kuin toimittajat ja tuottajat huomasivat, ettei sillä ole mitään sanottavaa. Palattiin takaisin vanhaan, eli uutisoitiin vain jos huoria oli hakattu kesämökillä.

Piippo viisastui. Huomasi, ettei hänen mielipiteitään kenenkään tehnyt mieli kuunnella. Vetäytyi sinne jonnekin, minne eläköityvät miljonäärit vetäytyvät. (Hakkaamaan huoria kesämökille?)

En oikeastaan edes viitsi alkaa tästä Kehittyvien maakuntien Suomi -farssista. Sen vain sanon, että on kovin valitettavaa mikäli kaltaisesi älyllisesti vähälahjainen pystyy todella vaikuttamaan yhteiskunnalliseen kehitykseen rahoittamalla poliitikkoja. Melkein toivoisin, että kyse olisi vain henkilökohtaisesta voitontavoittelusta tai mahdollisuudesta saada hengata poliitikkojen kanssa eikä mistään todellisesta yhteiskunnan kehitykseen vaikuttavasta tai vaikuttamaan pyrkivästä kuningasideasta.

Toivo Sukari. Näinä aikoina, kun henkilökohtaisten johtopäätösten veto ei ole kovin kovassa huudossa ainakaan politiikassa ja sen liepeillä, toivoisin kuitenkin, että vetäisit ne nyt. Meitä ei kiinnosta.


ps. Erittäin huvittavaa oli, että iltapäivälehdessä sanoit jättäneesi rikosilmoituksen pahoinpitelystä tekemättä, koska et toivonut oikeudenkäynnin väistämättä tuomaa "pitkää julkista prosessia". Sanoit noin lehdessä. Etkö sinä ihan oikeasti ymmärrä mistään mitään? Tiedätkö, mitä on julkisuus? Iltapäivälehdet? Haloo?

Tunnisteet: , ,

lauantaina, lokakuuta 18, 2008

Huomiosurmat

Kauhajoen koulusurmista - ja toki myös koko ilmiöstä, joka maassamme alkoi vajaa vuosi sitten Jokelasta - tulee valitettava mielleyhtymä muutamiin huomionarvoisiin zeitgeistin ilmiöihin. Ilmiöihin, joissa näkee vastenmielisiä analogioita tuntemattomien massasurmaamiseen. Puhumme siis huomiosta, julkisuudesta.

Jari Sarasvuoko se oli, joka muutamia vuosia sitten julisti huomiotalouden sanomaa. Teesinä lieni, että rahaa tehdään yhä enemmän imagoilla ja brändeillä - suurimpana esimerkkinään tietysti Sarasvuon oma yritysvalmennusfirmansa Trainers' House, jonka suurin mainos oli Sarasvuo elävänä itsenään - ja joka, ironisesti, on juuri nyt kriisissä muutaman vuoden kovan tuloksen tahkoamisen jälkeen.

Itsemurhat ovat aina olleet Suomessa yleisiä. Niitä on yritetty selittää milloin kaamosmasennuksella, milloin kansanluonteemme sulkeutuneisuudella ja individualismilla. Jokseenkin yhtenäistä itsemurhaajan profiileissa on kuitenkin ollut jonkinasteinen yhteisöstä syrjäytyminen ja yksinäisyys. Nyt, ilmeisen suoraan Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista mantereelle rantautunut trendi, koulusurmaaminen, tuo suomalaiskansalliseenkin itsemurhaan uuden puolen: huomion.

Puhutaan efektiväkivallasta: enää ei riitä pelkkä hiljaisuudessa köyden rasvaaminen, vaan omalle asialle - itsemurhalle ja sen perimmäisille syille - on saatava huomiota. Kyse on jokseenkin samasta ilmiöstä kuin mistä Aki Kaurismäki on jo pari vuosikymmentä saarnannut elokuvan kehitykseen liittyen: siinä missä ennen hyvään elokuvaan riitti 90 minuuttia, yksi murha ja yksi suudelma, nykyään yleisön viihdyttämiseen tarvitaan yhä enemmän räjäytettyjä autoja, seksiä ja ruumiita. Sama ilmiö on toki tuttu erityisesti myös pelien maailmasta, missä body countit ovat olleet arkipäivää jo pitempään.

Huomiotalouden ja -yhteiskunnan nousu on ehkä parhaiten nähtävissä miltei millä tahansa televisiokanavalla, mihin tahansa kellonaikaan. Siinä missä Idols ja Popstars ovat toki tavallaan perinteisiä kykyjenetsintäkilpailuja (sillä vakavalla erotuksella, että näiden ohjelmien televisio-ohjaajat mässäilevät erityisen paljon niillä huonoilla esiintyjillä), Big Brotherin sosiologista tarkoitusta on vaikea löytää mistään lähihistoriastamme löytämän esimerkin avulla - siinä on kyse huomiosta puhtaimmillaan, ilman perusteluja.

Tavallaan on toki halpamaista ja helppoa nähdä analogia Big Brotherin ja Kauhajoen ja Jokelan koulusurmien välillä - tietenkään ei ole niin, että BB olisi aiheuttanut nuo surmat tai ylipäänsä olisi millään tavalla osallinen näihin ikäviin tapahtumaketjuihin. Mutta sitä huomiota on vaikea välttää, että kyse on saman yhteiskunnallisen trendin erilaisista - äärimmäisistä - ilmentymistä. Vaikka BB-talossa toilailu olisikin vastenmielisen näköistä huomiohuoraamista ja äärimmäinen esimerkki vanhasta amerikkalaisesta viisaudesta "any publicity is good publicity", se on kuitenkin fyysisiltä vaikutuksiltaan yhteiskuntaa kohtaan neutraali ilmiö. Kokonaan toisenlaisen pohdiskelun aihe olisikin sitten BB:n ja muiden lapsellisuutta, roolien vetämistä, julkijuopottelua ja irtosuhteita ihannoivien formaattien moraalinen vaikutus.

Oman sivujuonteensa Kauhajoen surmien tulkitsemiseen antaa tietysti myös Matti Saaren netissä antama luonnehdintansa itsestään, jonka mukaan hän piti ampuma-aseiden lisäksi seksistä. Freudilla olisi tähän sanansa sanottavana, oletettavasti kirjahyllymetrillisen verran.

perjantaina, lokakuuta 17, 2008

Pahimman luokan saastaa

"- Sujuiko loma mukavasti, Bruce? se kysyy pakotetun ystävällisesti Toalin takia.
- Oikein mukavasti.
- Kävit siis Hollannissa?
- Kyllä. Kuten usein ennenkin. Hyvin miellyttävä maa.
- Maasto taitaa kuitenkin olla melko tasaista sielläpäin? Toal pistää väliin.
- Pidän niistä maisemista, kohautan olkapäitäni, - mukava vastakohta Skotlannin vuoriseuduille.
- Mitä siellä voi harrastaa? Drummond utelee. Se haluaa, että sanon 'huoria ja huumeita' Toalin kuullen.
- Siellä on helppo rentoutua. Voi vain istuskella kahvilassa ja katsella, kuinka koko maailma kulkee ohitse. Värähdän hitusen, kun krapula alkaa kalvaa. Nämä vitun mulkut yrittää suututtaa minut. Mutta mitä ne mistään tietää? Paskanmarjat yhtään mitään. Nolon nollan verran.
- Olen kuullut, että Amsterdamissa on paha huumeongelma, Toal sanoo ja katsoo minua haastavasti.
- Niin, se huono puoli siinä kaupungissa on. Se on aivan liian liberaali ja houkuttelee puoleensa kaikenlaista roskaväkeä. Mutta eivätköhän lomajutut jo riitä, kuinka tutkimus on edennyt? sanon tyynen napakasti. Se saa Toalin ja Drummondin näyttämään typeriltä toisen luokan kyvyiltä, kuten totta onkin."

Irvine Welsh: Paska (Filth, 1998)

Hämmentävä romaani, jonka kantava voima tuntuu olevan se, että päähenkilöstä on saatu mahdollisimman epämiellyttävä ja kaikkea lukijan samastumista välttelevä. Bruce Robertson, skottipoliisi, on seksisti, alkoholisti, huumeidenkäyttäjä, rasisti, hedonisti ja vapaamuurari joka syö epäterveellisesti, ei nuku tarpeeksi, on väkivaltainen, kampittaa kollegojaan, pettää avovaimoaan, piilottaa todisteita, kiristää rikollisia, varastaa rikospaikoilta ja käy huorissa. Mukavan oloinen mies kaikin puolin. Kirja, jota lukiessa ei voi oikein olla varma onko lukeminen miellyttävä kokemus vai pitäisikö kirja paiskata nurkkaan inhoa väristen. Kirja, jota lukiessa tulee miettineeksi minkälainen loppu tällaisessa näennäisessä murhamysteerissä voi olla: kuka on paha? Kenen pitäisi kuolla lopussa?

Irvine Welshin Edinburgh on kuitenkin kaupunkina eläväisen oloinen samoin kuin kirjailijan kieli. Vaikka Trainspottingin narkkarikuvauksesta onkin siirrytty poliisien pariin, ovat hahmot samanlaisia paskiaisia - ja, yllättävää kyllä, yhtä rikollisia. Herska vain on vaihtunut koksuun.

Bruce Robertson muun muassa miettii mitä kysyisi jos pääsisi Napakymppiin herra X:ksi:

"Kys. 1: Jos pyytäisin sinua ottamaan suihin, ottaisitko?
Kys. 2: Annatko panna perseeseen?
Kys. 3: Oletko koskaan syönyt poliisin matoja kihisevää ulostetta samalla kun se hoitelee sinua hieromasauvalla?"

Tunnisteet:

tiistaina, lokakuuta 14, 2008

Nuutti Takkinen: Nämä aallot

TV2 näytti hölmöön aikaan kesällä Nuutti Takkisen Nämä aallot -dokumenttielokuvan, joka kertoo suomalaisen progressiivisen hiphopin pioneeriryhmästä Ceebrolisticsistä. Ceebrot aloittivat jo 1990-luvun alussa - vaikka ovat vasta karvan päälle kolmikymppisiä. 1995 ilmestyi ensimmäinen julkaisu, englanniksi räpätty Spring. Sittemmin diskografia on kasvanut satunnaisen oloisesti ja pitkillä väleillä: 1998 A Day of the People in Between, 2001 0. [nollapiste] -ep, 2006 Ö-ep. Välillä on käyty vierailemassa muitten levyillä niin englanniksi kuin suomeksikin, ja tuotettu oman Murmurecordingsin äänitteitä, joilla monesti oltu myös äänessä. Myös lukuisat eri taiteilijanimet ovat useimmin nimillä Pijall, Roopek ja Mattip operoiville taiteilijoille eräänlaisena "tavaramerkkinä": heitä on kuultu myös nimillä Michael Black Electro, rrimöyk, Mörkö, HZÄ ja niin edelleen.

Puolen tunnin dokumentissa haastateltiin artisteja studiollaan ja seurailtiin heidän keikkojaan niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Lisäksi haastateltiin helsinkiläisiä alan levykauppiaita - ja se ehkä olikin elokuva heikkous, kun ulkopuolisia haastateltuja oli varsin suppeasti - kolme kappaletta (The Funkiest-levykaupan Juha, levykauppias Sampo a.k.a. dj Anonymous ja mc Ruudolf). Olisi voinut ehkä vain pitäytyä muusikoissa, tai sitten hankkia joitain hieman innostavampia haastateltavia.

Uutena asiana itselleni dokumentista tuli muusikkojen hengellisyys: pojat ovat tavanneet jonkinlaisessa kristillisessä musiikkikerhossa (kuulostaa salaseuralta...). Hengellisyys sinänsä on ollut selkeä osa Ceebrolisticsin ja sivuprojektiensa lyriikkaa aina, mutta tuollaisen organisoidun uskonnon en koskaan älynnyt olevan tämän kauniin, eksistentialistisenkin musiikin takana. Ceebrojen eiralaisen studion nimi on Syvyys: ja juuri tällaiseksi epämääräisen mystiseksi, kuvia kaihtavaksi olen aina käsittänyt heidän jumalkuvansakin - siis juuri jonkun, minkä tahansa, tietyn uskonnon dogmaattisuutta kaihtavana - epäorganisoituna uskona organisoidun uskonnon sijaan.

No, Jumalasta isolla jiillä ei Ceebrolisticsin lyriikassa sinänsä puhuta, vaan pysytellään mieluummin hieman abstraktimmalla tasolla. Mikä on hyvä asia: silloin sanomalla on mahdollista tavoittaa useampia tuntevia ihmisiä ilman yleisöä liiaksi rajaavaa efektiä. Ehkäpä itse en kuitenkaan koskaan ole Ceebrolisticsia sanoitustensa syvällisyyden tähden kuunnellut: kyse on aina ollut enemmänkin oivaltavasta rytmimusiikista, progressiivisesta hiphop-poppoosta, joka menee aina sinne minne harva heitä ennen musiikkityylissä on mennyt. Räppäystyylit ovat omintakeiset; biitit välttävät perinteistä samplehakuisuutta; rytmit ovat tanssittavia... tai sitten täysin murrettuja menettämättä kuitenkaan iskevyyttään. Viimeisimpinä vuosina Ceebrolistics - eli pääasiassa kai tuottaja RoopeK - on lähtenyt niin breikkilinjalle, että sitä on vaikea hiphopiksi edes tunnistaa.

Uusi pitkäsoitto on kuulemma tekeillä. Eihän sitä olekaan odotettu kuin... ööö... helvetin monta vuotta. Näiden vuosien aikana Ceebrojen tyyli on jo vaihtunut monen monituista kertaa. Mutta he ovat aina uusimman aallon harjalla.

Tunnisteet: ,

perjantaina, syyskuuta 26, 2008

Holmlund ja poliittinen vastuu

Tiistaina 23.9.2008 sattuneen Kauhajoen kouluammuskelun tähden sisä- eli poliisiministeri Anne Holmlund (kok) päätti pitää oman tiedotustilaisuutensa tapahtumien hoidosta eduskunnassa.

"Holmlundilta kysyttiin keskiviikkona tiedotustilaisuudessa, aikooko hän poliisiministerinä 'tehdä poliittiset johtopäätökset' eli erota.

Arvostelua on herännyt Kauhajoen ampujaa kuulustelleen poliisin toiminnan vuoksi. Toisena perusteena on esitetty, että kouluun sijoittuva joukkosurma oli jo toinen Holmlundin ministerikaudella, eikä lainsäädäntöön ole tullut ensimmäisenkään tapauksen jälkeen muutoksia.

Oppositiosta Sdp:n Liisa Jaakonsaari totesi keskiviikkona, että muissa sivistysmaissa ministeri olisi jo eronnut.

'Nykykäytännön mukaan tuntuu olevan yleistä kysyä, täytyykö ministerin tehdä poliittisia johtopäätöksiä. Itse pitäisin sitä kuitenkin tässä tilanteessa lähinnä rintamakarkuruutena', Holmlund vastasi.

'En ole ajatellut ainakaan tässä tilanteessa vetää poliittisia johtopäätöksiä asiasta. Minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten muissa maissa vastaavissa tilanteissa olisi kenties menetelty. Tietysti jokaisessa maassa on omat käytäntönsä ja ajatuksensa tältä osin', hän sanoi.

Jotta ministerin pitäisi erota, olisi voitava osoittaa, että hän on syyllistynyt laiminlyöntiin, virhearvioon tai muuhun 'syyksiluettavuuteen', Holmlund sanoi."

(HS Verkkoliite 25.9.2008)

Erityisesti herättävät kiinnostusta Holmlundin maininta siitä, että ministerin eroaminen omasta aloitteestaan olisi jotenkin nykykäytännön mukaista, ja ovela vahvan kulttuurihistoriallisesti latautunut sana "rintamakarkuruus".

Ensinnäkin pitäisi muistuttaa, että nimenomaan nykyään ministerit eivät (tässä maassa) koskaan ymmärrä "vetää poliittisia johtopäätöksiä" eli erota. Kaksi-neljäkymmentä vuotta sitten niitä vedettiin useita kuukaudessa! Tuolloin oli tapana käyttää retorisena keinona enemmän sanaa (poliittinen) "vastuu" "rintamakarkuruuden" sijaan.

Ja toisin kuin mitä ministeri sanoo, ministerin eroon ei vaadita mitään tuomiota väärinkäytöksestä, kun näyttää siltä että nykyaikana jopa tuollaisen jälkeen tykättäis jäädä vielä ministeriksi. Poliitikon ammattiin kuuluu nimenomaan aivan omanlaisensa moraalinen vastuu, jossa rima on nostettu huomattavasti korkeammalle kuin tavallisella kansalaisella. Tällöin töppäystä ei odoteta, vaan jo sen realisoitumisen mahdollisuudesta on "vedettävä poliittiset johtopäätökset". Mikäli hommat menevät ns. vituiksi ministerin vastuualueeseen kuuluvalla hallinnonalalla, jopa ilman ministerin aktiivisen (moka) tai edes passiivisen (laiminlyönti) toiminnan vaikutusta, ministerin olisi periaatteessa suotavaa erota ja antaa muiden, asiassa puolueettomien ja ryvettymättömien hoitaa jälkihoito.

On hämmästyttävää, että nykyinen poliittinen eliitti tuppaa unohtamaan 60-80-lukujen poliittisen historian, kun viimeksi Kanerva muutaman päivän ajan pyristeli vastaan toteamuksillaan kuten "älä kysy tyhmiä, en tietenkään aio erota". Itse olen jokseenkin paljon nuorempi kuin nykyiset aktiivipolitiikot keskimäärin, mutta joskus tuntuu että olen ainut joka näitä asioita "muistaa" siinä missä poliitikot itse ovat täysin nykyelämästä vieraantuneita. Tuolloinhan siis ministerin ottivat poliittista vastuuta ja hallitukset eivät koskaan istuneet koko kautta.

Toisekseen, sanan "rintamakarkuruus" käyttö on Holmlundilta poliittisesti oiva veto: se kääntää poliittisen vastuunoton päälaelleen. Sota on yksi niistä pyhistä lehmistä jonka voi vetää keskusteluun kuin keskusteluun tässä maassa. Ja rintamakarkuruus on yksi niitä sanoja joka yhdessä käpykaartin, kommunismin ja muutaman muun ilman tällaisia muistutuksia jo unohdetun sanan kanssa herättävät voimakkaita (negatiivisia) tunteita suomalaisissa. Vaikka ministerin poliittisen vastuun ottamista - eroamista - voisikin pitää tällaisessa tapauksessa enemmänkin vahvemmalle Mannerheim-linjalle vetäytymisenä isänmaan hyväksi, Holmlund osoittaa poliittisen pelisilmänsä ja vertaakin sitä pikemminkin rintamakarkuruuteen jolloin eroaminen katsottaisiinkin vääräksi ja häpeälliseksi teoksi kesken taistelun.

Tosiasiassahan nykyisenkaltaisella puoluepolitiikalla on varsin vähän yhtenäisyyksiä sodankäynnin kanssa ja siten sodankäynnin termistön käyttö hieman arveluttavaa.

Tunnisteet: