keskiviikkona, maaliskuuta 28, 2007

Suomalaista kaupunkisuunnittelukitinää, VI osa: puutarhakaupunki-ideologia eli Helsingin kaupunkisuunnittelun historialliset ensimmäiset virheet

Muualla maailmassa moderneja suurkaupunkeja alkoi syntyä varsinaisesti, melko vaivihkaa 1800-luvun loppupuoliskolla teollisuuden vaatiessa isoja yksikköjä tuotantoon. Suomessa tämä kehitys alkoi ainoan suurkaupunkimme osalta toisen maailmansodan jälkeen. Vielä 1910-luvulla Kallio oli asuttamaton kallio ja Punavuori kunnon kansalaisten ulottumattomissa huorien ja merimiesten leikkipaikkana.

Yleismaailmallinen ilmiö teollistumisessa on, että työvoimaa muuttaa maalta kaupunkiin töihin tehtaisiin, koska niissä maksetaan parempaa palkkaa kuin maataloustyöstä - kyse on työnjaon mukanaan tuomista hyödyistä. Myös maatalouden kehittyessä se vaatii yhä vähemmän työvoimaa. Koska Suomessa tämä kaupunkien kasvu ajoittui niin myöhäiseen ajankohtaan, ei se tapahtunut aivan suunnittelematta ja yllättäen kuten muualla maailmassa kun kasvu oli kaikki arviot huimasti nopeampaa ja voimakkaampaa.

Niinpä Suomessa omaksuttiin ajatus puutarhakaupungista: päättelyketju menee niin, että koska uusien teollisuuslaitosten työvoima muuttaa maalta kaupunkiin, yritetäänpä puuhata maalaisille ns. pehmeä lasku rakentamalla "puutarhakaupunkeja" eli jonkinlaisia kaupungin ja maaseudun välimuotoja - kyllä, siis juuri niitä joita nykyään kutsutaan lähiöiksi, niitä kuolleelta vaikuttavia asumisalueita joiden keskellä on betonista tehty tori ostareineen. Ostari rakennettiin ikään kuin "minikeskustaksi" niin, että kuviteltiin että sittenhän niitten entisten landejen ei tarvitse mennä keskustan ilmaa pilaamaan kun ne voivat asioida K-marketissa, pankissa, postissa ja eritoten Alkossa yhden ja saman katon alla ostarilla!

Näin syntyi käytännössä Espoo. Nykyisin ehkäpä jotkut ovat jo huomanneet, että ihmiset asioivat siltikin keskustassa eivätkä vain hengaa ostarilla (mitä toki sitäkin tapahtuu, mutta perjantai-iltaiset teinit ostarille eivät liene sitä mitä kaupunginsuunnitteluisillä oli mielessä 1940-luvulla...)

Tällainen ostari-ja-sen-ympärillä-lähiö -tyyppinen kaupunkirakentaminen on aiheuttanut suurimman osan ongelmista pääkaupunkiseudullamme. Tämä rakenne vaatii massiivista kuljetusinfrastruktuuria eli kehä- ja sisääntuloväyliä, metroja ja junia, ja se tekee asumisesta väljää mikä vain lisää kuljetuskapasiteetin tarvetta välimatkojen pidetessä. Ihmiset kuitenkin yhä käyvät paljolti kaupungin keskustassa niin töissä kuin ostoksillakin. Ja yleensä kaupunkilaiset haluavat myös kaupunkilaiselämää, jota tarjoaa toimiva keskusta.

Tunnisteet:

tiistaina, maaliskuuta 27, 2007

Walter Yetnikoff with David Ritz: Howling at the Moon (2004, Abacus)

"After her third orgasm, Jackie O looked at me with a mixture of gratitude and awe.

'Jack was a powerful lover,' she said. 'Ari was a passionate man. But you, Walter Yetnikoff, you're nothing short of astounding.'

I smiled a knowing smile. I knew I was good, but I'd never before satisfied a woman of such standing. After all, for those who came of age during Camelot, Jackie was our queen.

'Be my king,' she said. 'Love me like this for the rest of my life. Take me, Walter. Take me again...'"

CBS Recordsin (mm. Columbia Records, Epic) 1970-80-lukujen huonokäytöksinen levy-yhtiömoguli, brooklyninjuutalainen Walter Yetnikoff paljastaa muutaman vuoden takaisessa kohukirjassaan. Yllä oleva sitaatti on tosin vain omaelämäkerran aloitus, joka myöhemmin samalla sivulla paljastuu päiväuneksi 1980-luvun lopun vuosilta, jolloin Yetnikoff oli professionaaliuransa huipulla ja ensimmäinen rouva Jackie O oli lähestynyt Yetnikoffia omaelämäkerran kirjoittamisen tiimoilta. Kirja siis julkaistiin loppujen lopuksi vasta lähes viisitoista vuotta mogulin kaatumisen jälkeen. Kuitenkin, paljon myös edellä kuvatun kaltaista mehustelua kirjasta löytyy. Ja onpahan muuten yksi raflaavimmista kirjanaloituksista ikinä. Jari Tervokin varmaan tykkäisi.

Miltei aina on mielenkiintoista lukea superrikkaiden ja -kauniiden kokaiinin snorttaamisesta ja seksistä. Toinen asia on, miten lopettaa tällaiset tarinat: Yetnikoffin tapaus on surullista luettavaa, nimittäin niin antaumuksellisesti kuin bileitä Mick Jaggerin, Barbra Streisandin, Marvin Gayen, David Geffenin, Tommy Mottolan ja muiden - myös nimeltä mainitsemattomien tähtien - kanssa kuvataankin, lopulta, vuonna 1990, samana vuonna jolloin myöhemmin sai kengänkuvan takalistoonsa (enne?), Yetnikoff menee vieroitukseen ja omistaa loppuelämänsä (joka ei siis ole vielä muuten ohi) 12 askeleen vieroitusohjelmalle. Kirjan loppuluvuissa jo yli seitsenkymppinen vanha herra lähinnä ylistää jumalaa ja elämän pieniä iloja. Tylsää.

Toinen asia joka ei voi olla pistämättä silmään on vähäinen kirjoittaminen musiikista. Yetnikoff on taustaltaan lakimies, joka astui CBS:n palvelukseen sopimuslakimiehenä; kuitenkin luulisi Michael Jacksonin "good fatherin" ja ehkä 1980-luvun merkittävimmän musiikkibisneshahmon olleen intohimoinen musiikin ystävä... musiikista hän kirjoittaa kirjassaan lähinnä taloudellisena toimintana: "hitit" on asian ydin. No, ilmeisesti tämä asennoituminen oli hänen mielestään asiallinen ja menestyksekäs. Mistään varsinaisesta taidemesenaatista ei kuitenkaan voitane puhua.

Huumeet, seksi, rock and roll. Siis kyllähän tällainen kuitenkin harrypotterit aina voittaa!

Tunnisteet:

maanantaina, maaliskuuta 26, 2007

Populaarikulttuurin degeneraatio: pieni televisio-otanta

Mulla näkyy neljä musiikkikanavaa televisiosta: Puolan ja Saksan Viva, Ranskan MTV ja VH1. Saksan Vivalta tulee lähinnä Zed-, Jamba- ja muita kännykän soittoäänimainoksia - ja silloin kun tulee vähän musiikkia niin se on jotain Tokyo Hotelia (saksalainen teinipumppu). Ranskan MTV:ltä tulee pelkkää tositelevisiota: Parental Control, Room Raiders, Making the Band ynnä muuta sietämätöntä kalifornialaisnuorison känisemistä (ihan totta, amerikkalaisteinit osaavat vain honottaa ja känistä - tosin nämä on aina dubattu ranskaksi niin sitä ärsyttävää alkuperäisääntä ei tarvitse kuunnella). VH1:ltä tulee vain kasarimusaa. Siis Puolan Viva on ainoa katsomisen arvoinen. Ja sielläkin välispiikit menevät aikasta lailla ohi.

Mitä on tapahtunut populaarikulttuurille? Haluaisin vain kuunnella länsimaista popmusiikkia... silloin kun olin nuori MTV oli lyhenne sanoista MusicTelevision.

Tunnisteet:

sunnuntaina, maaliskuuta 25, 2007

Suomalaista kaupunkisuunnittelukitinää, V osa: liikennesuunnittelu

Jokin aika sitten tutkiskelin niin sanottua Pisararata-suunnitelmaa. Aika nokkelaa, joskin kalliin oloista. Kuitenkin ongelmia on hyvin kartoitettu ja suunnitelmassa panostettu pitkälle tulevaisuuteen. Ideahan tässä ideassa on, että koska Helsingin rautatieasema on liian pieni eikä sinne enää voi oikein lisää ratojakaan vetää, tulisi rakentaa pisaranmallinen rata Pasilasta etelään tunneliin niin, että pisaran alaosa olisi rautatieaseman alla. Pisaran halkaisija olisi sellainen, että maanalaiset rautatieasemat olisi radan varrelle mahdollista rakentaa myös Töölöön ja Hakaniemeen. Näin pohjoisesta Helsinkiin saapuvat junat - tai osa niistä, sillä toki rautatieasema säilyisi rautatiekäytössä - menisivät Pasilan jälkeen tunneliin ja kiertäisivät pisaranmallisen radan pysähtyen esimerkiksi siis kokonaista kolmella asemalla Helsingin kantakaupungin alueella.

Toinen tervetullut liikenneidea on jo aloitteilla oleva Marjarata Vantaalla, joka mahdollistaisi myös raitioliikenteen Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Marja-Vantaan maiden osto Vantaan kaupungin toimesta mm. tätä ratasuunnitelmaa silmällä pitäen sen sijaan ei ihan vastannut mielikuvaani järkevästä kunnallisveroeurojen käytöstä. Mutta siitä jo aiemmin. Kuitenkin järkevän joukkoliikennemahdollisuuden saaminen lentoasemalle olisi äärimmäisen kannatettava idea.

Suurin liikenneongelma pääkaupunkiseudulla (jota siis Helsingiksi haluaisin kutsua) on helppo nähdä kartasta: Helsinki on niemi, jolloin keskustaan saapuvilla ei ole montaa reittivaihtoehtoa - niemi on maantieteellinen muodostelma, joka on veden saartama kolmelta suunnalta. Varsinkin Espoosta (ks. aiemmin) päin tullaan keskustaan mielellään autolla ja vastustetaan joukkoliikennettä koska se tulisi espoolaisveronmaksajille kalliiksi (ks. aiemmin). Toki Espoo on myös aikanaan rakennettu niin, että yksityisautoilu on pääasiallinen liikkumismuoto siellä ja sieltä.

Länsimetro, joka olisi pitänyt rakentaa ehkä jo vuosikymmeniä sitten, on nyt sitten kai vihdoin tulossa espoolaisten kiusaksi. Hyvä näin. Tämäkin projekti olisi ehkä ollut toteutettavissa paljon aiemmin jos näitä keinotekoisia kunnanrajoja ei olisi (ks. aiemmin). Mielestäni ei ole millään muotoa espoolaisten veronmaksajien päätettävissä Helsingin liikennesuunnittelu: espoolaiset ovat juuri niitä, jotka kuormittavat Helsingin tieinfrastruktuuria eniten, koska he asuvat muualla mutta käyvät paljon töissä ja asioilla keskustassa (huom. huom! ei siis Espoon "keskustassa") - siksi heidän on maksettava Helsingin keskustan liikennesuunnittelusta. Jonka tavoite on juuri vähentää autolla keskustaan tulevien määrää niin, että se kanavoituisi mieluummin kestävämpään ja toivon mukaan aikanaan myös jouhevampaan matkaamiseen, joukkoliikenteeseen.

YTV, kuten aiemmin mainittua, on kuitenkin liian tehoton instrumentti Helsingin liikennesuunnitteluun. Helsinkiin tulisi luoda samanlainen joukkoliikennesysteemi kuin muissakin samankokoisissa kaupungeissa (enkä nyt tarkoita esim. Beirutia, jossa ajetaan autolla vessaankin): siis niin, että Espoon, Vantaan, Helsingin, Kauniaisten ja ehkä joidenkin muiden kaupungin osien joukkoliikenne olisi yhden organisaation ja hinnoittelun alla. Myös VR pitäisi saada saman sateenvarjon alle paikallisliikenteensä osalta. Vyöhykkeitä toki voisi rakentaa, mutta niiden pitäisi olla loogisia, esimerkiksi maantieteellisesti. Nykyään ylitettäessä (keinotekoinen) kunnanraja, nousee lipun hinta kohtuuttomasti, vaikka maisemassa ei näy mitään eroa: monin paikoin Helsingin ja vaikkapa Vantaan kaupunkien lähiöt ovat yhtä ja samaa aluetta, mutta kunnanrajan yli mentäessä pitää ostaa (kallis) seutulippu.

Liikennesuunnittelusta puhuttaessa muistakaamme ydinfyysikko, liikennetutkija Jorma Routin sanat: "ydinfysiikan tutkimusongelmat ovat lapsellisen yksinkertaisia verrattuna kaupunkiliikenteen kysymyksiin."

Tunnisteet:

torstaina, maaliskuuta 15, 2007

Viikonvaihteen kunniaksi kuva!



Nythän ne ovat taas telkeytyneet studioon tekemään uutta lättyä, jonka pitäisi putkahtaa ulos syksyllä 2007. Tai siis äänitykset lienevät jo takana päin ja nyt sitten viilataan. Levittivät huhua omilla nettisivuillaan, jotta levy koostuisi vain yhdestä musiikkiteoksesta eli biisistä – indekseillä, tosin – kuten vanhan ajan progressiiviset hirviöt. Epäilen. Jotain poppia se kuitenkin on.

Kuulin, että lyyrikko A.W. Yrjänä on rustannut jotain pientä runontynkää jopa maitopurkin kylkeen. Sen kummemmin en tätä tapausta osaa kommentoida koska en itse juo maitoa saatika oleskele suomalaisen maidon jakelualueella, mutta lähtökohdiltaan tämä kuulostaa suunnilleen yhtä hauskalta kuin Tommy Tabermannin runot ehtoollisviinitonkassa. Eli miksei.

Koska CMX:n levyt on useimmiten otsikoitu joko vieraalla kielellä tahi suomenkielisellä, usein hämmentävällä yhdyssanalla, veikkaan seuraavan levyn nimeksi Anjalankoskea.

Kuvan kaunis öljymaalaus on muistaakseni Yrjänän tuotos.

Tunnisteet:

keskiviikkona, maaliskuuta 14, 2007

Suomalaista kaupunkisuunnittelukitinää, IV osa: tontti- ja kaavoituspolitiikka

Kaavoitus ja asuntorakentaminen luonnollisesti liittyvät myös mainittuun kuntarajaongelmaan: kun kaupunkia ja sen rakentamista ei juuri ole mahdollista suunnitella isommassa yksikössä kuin vaikkapa Vantaan kaupungin kokoisessa, ei järkevää "metropolisuunnittelua" voi syntyä.

Viime aikoina eniten tapetilla on luonnollisesti ollut tämä hurja gambiittitaru piraateista nimeltä Vapaavuori & Pajunen (nimet keksitty), jotka yrittävät säälimättä, isomman oikeudella riistää pieneltä naapurilta palan sen hiellä ja kyynelillä kylvämää ja niittämää maata omiin pirullisiin suurkaupunkivisioihinsa; ja sehän on aivan "hemskutin" vaikea juttu sitten nieltäväksi. Jostain nettikeskustelusta luin sellaisiakin hauskoja kommentteja, että voi voi millä oikeudella Helsinki sieppaa itsenäiseltä kunnalta maata. Huh huh, ihan kuin jostain talvisotaa edeltävistä voivotteluista.

Kuitenkin mielestäni Sipoon osien "kaappaus" liittyy ehdottomasti aiemmin puimaani kuntarajaongelmaan: se ei ehkä olisi ensimmäisenä listallani, eikä edes täysin välttämätöntä (ainakaan siis tässä vaiheessa), mutta sama tematiikka on kyseessä. Rohkenen väittää, että Helsingin päättäjät eivät uskalla/voi katsoa Esplanadilta länteen, koska Espoolta osien haukkaaminen ei olisikaan niin yksinkertaista, joten on katsottava pitkälle itään. Pitkälle tulevaisuuteen olisi tietenkin viisainta katsoa.

Tonttipolitiikan hullunkurisuudesta kertoo äskettäinen Marja-Vantaan maiden osto. Ostajaosapuolena oli Vantaan kaupunki, ja myyjänä entinen valtion kiinteistöomistusyhtiö Sponda (josta valtio yhä omistaa kolmanneksen). Maa-alueen lunastuksen tarkoituksena on kehittää koko pääkaupunkiseutua niin, että alueelle tulee asuntoja, työpaikkoja sekä tärkeä liikenneväylä joka hyödyttäisi satojatuhansia ihmisiä niin Vantaalta kuin Helsingistäkin, ja maamme suurimman lentoaseman ollessa reitin varrella ehkäpä kaikkia suomalaisia.

Ja sittenkin Vantaan kaupunki joutui maksamaan aivan käsittämättömän summan rahaa raakamaasta.

Pääkaupunkiseudun kehittämisen yksi suurimmista jarruista on, ettei maata, jota, ja panen tästä vaikka pääni pantiksi, riittäisi kyllä asunto- ja muuhun tuotantoon myös pääkaupunkiseudulla, saada nopeasti, tehokkaasti ja sopuhinnalla järkevään käyttöön. On käsittämätöntä, että jopa osittain valtio-omisteiset yhtiöt voivat omistaa kallisarvoista tonttimaata ja vain istua omistuksensa päällä odottaen että hinnat vielä nousisivat; ja nehän nousevat niin kauan kuin kaikki maanomistajat tekevät samoin.

Yksinkertaisesti maantieteellisesti ajateltuna Helsingin kokoisen kaupungin järjestämisessä niin, että ihmisillä olisi asuinneliöitä tuplamäärä nykyhetkeen verrattuna ja huomattavasti alhaisemmat asuinkustannukset ei pitäisi olla vaikeaa - maailmassa on satoja paljon isompia kaupunkeja joissa ihmiset asuva väljemmin ja edullisemmin! Tässä vaiheessa maanomistajat, grynderit ja muut suurkapitaalilobbaajat aina sanovat että "mutta kun Suomessa on niin kallista rakentaa ilmasto-olosuhteista johtuen". Osittain totta, mutta se ei missään nimessä ole ainoa syy kalliisiin hintoihin.

Jännittävää on, että ongelma ei varsinaisesti ole myöskään lainsäädännöllisten keinojen puutteessa: lain mukaan kunta voi pakkolunastaa maita mikäli se on kaupungin kehitykselle välttämätöntä. Tätä korttia väläytettiinkin joissain puheenvuoroissa Marja-Vantaan kohdalla; ja sitä käytettäneen Järvenpäässä pääradan varrella (miltei "metropolialuetta" siis muuten sekin). Pakkolunastus on toki järeä keino, mutta jossain se on rajan tultava vastaan.

Suomen toiseksi suurin kaupunki on siis tilastoista luettuna Espoo. Hämmästyttävää onkin, että Suomen toiseksi suurin kaupunki on pääosin peltoa samaan aikaan kun suurimmassa kaupungissa kivenheiton päässä kouristellaan asuntopulassa!

Tunnisteet:

Suomalaista kaupunkisuunnittelukitinää, III osa: koolla on väliä?

”Pääkaupunkiseudun väkiluku ylittänee näinä päivinä tai viikkoina historiallisen miljoonan asukkaan rajan. Pääkaupunkiseudun kunniksi lasketaan virallisesti Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen.

Kaupunginjohtajat ovat merkkipaalun saavuttamisesta innoissaan. Metropolien miljoonakerhoon pääsyä on odotettu jo jonkin aikaa.

’On hienoa, että miljoonan asukkaan raja ylittyy. Olemme alueena vertailukelpoisia maailman muiden metropolialueiden kanssa’, kommentoi Espoon kaupunginjohtaja Marketta Kokkonen.

Helsingin kaupunginjohtajan ylipormestari Jussi Pajusen mielestä kyseessä on varsin merkittävä asia.

’Ensimmäisen kerran suomalainen kaupunkialue ylittää miljoonan asukkaan rajan’, Pajunen toteaa tyytyväisenä. Hänen mukaansa koko on asia, joka tuo painoarvoa.

’Käytämme pääkaupunkiseudusta englanninkielistä nimitystä Helsinki Metropolitan Area. Kun saavutamme alueellisesti miljoonan asukkaan rajan, meillä on aidosti suomalainen miljoonakaupunkialue.’”

(HS Verkkoliite 14.3.2007)

Siis voi vittu mitä jengiä.

Tunnisteet:

tiistaina, maaliskuuta 13, 2007

Suomalaista kaupunkisuunnittelukitinää, II osa: kuntarajat

Miten vaikeaa se on tajuta että Suomessa on neljä kaupunkia, ja näihin ei kuulu Pori, Vantaa, Kuopio eikä Pylkkämäki. Jopa oppikirjoista voi lukea tällaisen vitsin: Suomen toiseksi suurin kaupunki on Espoo.

Mikä ihmeen Espoo? kysyy moni ulkomaalainen. Sitten kun näyttää kartasta niin soppa vain hämmentyy: kyseessähän on siis Helsingin läntiset lähiöt! Ydinkeskustasta viisi kilometriä länteen; miten sen voi laskea omaksi kaupungikseen? Varsinkin, kun sillä ei ole edes omaa keskustaa! Jos katsoo vaikka Google Earthista, tai mistä vaan kartasta lukematta kaupunkien nimiä tai kunnanrajoja, on Espoo selvästi vain osa kaupunkialuetta nimeltä Helsinki.

Äskettäin julkaistiin tutkimus eurooppalaisista kaupungeista, jossa Helsinki mainittiin yhtenä esimerkkinä huonosta kaupunkisuunnittelusta. Maamme suurimmassa päivälehdessä katsottiin sitten vielä tutkimusta uutisoidessa tarpeelliseksi kertoa että itse asiassa tutkimuksessa ei puhuta Helsingin huonosta kaupunkisuunnittelusta vaan Helsingin, Espoon, Vantaan, Kauniaisten ja Sipoon, Kirkkonummen ja jonkun muun säälittävän mukakaupungin osien muodostamasta alueesta - se jätettiin mainitsematta että kyseessä on siis tutkimus, jossa pohditaan nimenomaan luonnollisten kaupunkien kehitystä. Luonnollisella kaupungilla tarkoitan sellaista aluetta, joka muodostaa kaupungin, luonnollisesti. Määritelmänä voitaisiin pitää vaikkapa yhden keskustan ajatusta: kaupunkiin kuuluvat ne alueet, joista katsottuna keskustaan meno tarkoittaa Helsingin keskustaa. Satelliittikuvista näkee hyvin tämän alueen, joka on siis huomattavasti laajempi alue kuin epäluonnollisesti muodostetut kuntarajat pääkaupunkiseudulla.

Mainitussa tutkimuksessa kuitenkin siis haukuttiin Helsingin kaupunkisuunnittelua: pieneksi kaupungiksi (n. miljoona asukasta) Helsingissä asutaan oudon hajallaan, ja kuitenkin ahtaasti, siis pienissä asunnoissa. Ja tietenkin kalliisti. Suurimman syyn tähän ongelmaan väittäisin olevan juuri kuntarajojen vaikeuttamassa "metropolialueen" (eli siis Helsingin luonnollisen kaupungin; metropoli-sanan käyttö sinänsä on hauska ja kuvaava yksityiskohta ohuesta kaupunkikulttuuristamme) suunnittelussa. YTV on vain puolivillainen yritys tuoda kokonaisvaltaista suunnittelua yhden toimijan alle: soppaa lusikkaansa laittavat kuitenkin aina myös Espoon, Vantaan, Helsingin ja Kauniaisten kaupungit, sekä ainakin vielä VR ja valtio. Väljän rakenteen aiheuttaa myös voimakas lähiöpainotteisuus varhaisessa kaupunkisuunnittelussa (lisää aiheesta myöhemmin). Sen sijaan asuinneliöiden vähyyttä per asukas ei selitä juuri mikään järkiseikka, uskoisin kuitenkin suurimman syyllisen olevan julkisen sektorin tehoton maankäyttöpolitiikka: siis se että yksityisten omistamia tonttimaita ei saada kaavoitetuksi ja rakennetuksi kyllin nopeasti kun omistajat panttaavat maataan valtion ja kuntien tekemättä mitään (tästäkin aiheesta lisää myöhemmin).

Niin kauan kun Helsingin kaupungin suunnittelusta, kehittämisestä ja rakentamisesta veto-oikeutta hallussaan pitävät Espoon, Kauniaisten ja Vantaan (muun muassa) kunnallispoliitikot - ja niinhän he tekevät, YTV:llä ei ole päätäntävaltaan kunnallisten päättäjien yli - ei pääkaupungissa voi olla kestävää ja tehokasta kaupunkisuunnittelua ja varsinkaan sen implementointia. Valtio olisi ehkä ainoa mahdollinen taho joka voisi asialle jotain tehdä - eli siis esimerkiksi pakkoyhdistää "metropolialueen" kunnat.

Tunnisteet:

maanantaina, maaliskuuta 12, 2007

Suomalaista kaupunkisuunnittelukitinää, I osa: johdatus aiheeseen ja sen naurettavuuteen

Sipoon kunnanhallituksen puheenjohtaja on huolissaan sipoolaisista Helsingin kaupungin uhatessa haukata palan Sipoosta:

"'Heidän on hemskutin vaikea pitää identiteetistään kiinni, jos liitos toteutuu', [kunnanhallituksen pj Christel] Liljeström sanoi."

(HS Verkkoliite 12.3.2007)

Tunnisteet: