"Do you have a word for your fans?" "Astronaut."

Robert Zimmerman a.k.a. Bob Dylan on myyttinen hahmo, se lienee selvää. Myyttisyyttä ei ainakaan karsi myöskään uusi "Dylanista kertova" Todd Haynesin (Velvet Goldmine, 1998) elokuva I’m Not There.

Dylanin Chronicles vol. 1 –muistelmakirja muutaman vuoden takaa sekä pari miehestä viime vuosina tehtyä isoa ja "kattavaa" dokumenttielokuvaa saa nyt seuraansa hyvin samoilla linjoilla liikkuvan näytelmäelokuvan. Ihastuttavasti I’m Not There pyrkii – ja onnistuu – säilyttämään alkuperäisen kohteen ja esim. Chroniclesin outouden, epäjatkuvuuden, juonettomuuden – ja näistä johtuvan epäinformatiivisuuden.

Chroniclesissa Dylan itse jutusteli. Jutut olivat katkelmia – tosia tai väritettyjä, merkityksellisiä tai merkityksettömiä – miehen elämästä, epäkronologisessa järjestyksessä. Siellä saattoi olla pitkää kuvausta kohtaamisesta miellyttävän kauppiaan kanssa maaseudulla tai sitten jopa levytyssessioasiaa miehen ollessa jo miljonääri. Uran alkuvaiheilta kertoiltiin juttuja muttei koskaan mitään liian henkilökohtaista.

Haynesin elokuva vangitsee kiehtovasti palasia Dylanin omalaatuisesta persoonasta – ja mikä valloittavinta, etenkin miestä ympäröivästä myytistä ja imagosta. Tarina koostuu useasta eri ajassa ja paikassa ja useilla eri henkilöhahmoilla miehitetystä tarinasta vailla sen kummempia alkuja tai loppuja niin, että yhteinen nimittäjä näille tarinoille on niiden päähenkilö, joka muistuttaa lauluntekijä Bob Dylania hänen eri elämänsä vaiheissa. Tarinat ilmeisesti ovat katkelmia Dylanin elämästä, tai ainakin muutamia tapahtumia voi tunnistaa historiallisesti faktuaalisiksi kohtauksiksi.

Vaikka monessa paikassa on kirjoitettu, että kyseessä on elokuva Bob Dylanista ei näin mielestäni ole. Mikä paradoksaalisinta, vain ehkäpä näyttelijätär Cate Blanchettin tähdittämässä mustavalkoisessa osuudessa päähenkilö on tietoisesti tehty Dylanin näköiseksi ja kuuloiseksi; muiden osioiden päähenkilöt vain muistuttavat Dylania hänen monissa hahmoissaan, mutteivät ulkonäöllisesti tai miljööltään. Kyse on enemmänkin elokuvasta, jonka päähenkilöt ovat hyvin samankaltaisia oikean elämän Bob Dylanin kanssa – sikäli kuin tiedämme. Yksi "Dylan" on mustaihoinen poikanen joka matkustelee kulkurina Yhdysvaltain syvässä etelässä kitaran kanssa (Dylan, kuten hyvin tiedämme, on kotoisin pohjoisesta Minnesotasta ja on juutalaista syntyperää); yksi on edesmenneen Heath Ledgerin esittämä bisnesorientoitunut nuorimies; yksi on vanha länkkäri, Richard Gere, joka asustaa eläkepäiviään pölyisessä pikkukaupungissa määrittelemättömänä aikakautena; yksi on dylanmainen hahmo jossakin kuulustelussa; yksi on Christian Balen esittämä rokkitähti; ja yksi on Blanchettin selkeä Bob, joka narisee, polttaa tupakkaa, pilkkaa kanssaihmisiä, huvittelee toimittajien kustannuksella, riekkuu Beatlesia muistuttavan kakaralauman kanssa ja ihastelee ihkaelävää Allen Ginsbergiä.

Jos Truman Capote aikanaan keksi (ja Norman Mailer loistavasti jalosti) kirjallisuudenlajin nimeltä nonfiktio, I’m Not Thereä voisi ehkäpä kuvailla sitten nonfaktaksi; se ei sinänsä ole fiktiota koska osia siitä voi moni helposti tunnistaa, muttei varsinaisesti mikään elämäkertaelokuvakaan – saatika dokumenttifilmi – koska Dylanista puhuttaessa faktoista ei koskaan voi olla varma – ja ihastuttavasti Haynes ei ole faktuaalisuuteen edes pyrkinyt.

Elokuvassa on hieno tunnelma eikä se ole todellakaan mikään musiikkielokuva. Eipä tästä juuri Bob Dylanista paljoa uutta opi, muttei se ole tarkoituskaan. Sen sijaan elokuva vie katsojan miellyttävästi maailmaan, joka voisi olla taru laulajasta nimeltä Bob Dylan.