Huomiosurmat

Kauhajoen koulusurmista - ja toki myös koko ilmiöstä, joka maassamme alkoi vajaa vuosi sitten Jokelasta - tulee valitettava mielleyhtymä muutamiin huomionarvoisiin zeitgeistin ilmiöihin. Ilmiöihin, joissa näkee vastenmielisiä analogioita tuntemattomien massasurmaamiseen. Puhumme siis huomiosta, julkisuudesta.

Jari Sarasvuoko se oli, joka muutamia vuosia sitten julisti huomiotalouden sanomaa. Teesinä lieni, että rahaa tehdään yhä enemmän imagoilla ja brändeillä - suurimpana esimerkkinään tietysti Sarasvuon oma yritysvalmennusfirmansa Trainers' House, jonka suurin mainos oli Sarasvuo elävänä itsenään - ja joka, ironisesti, on juuri nyt kriisissä muutaman vuoden kovan tuloksen tahkoamisen jälkeen.

Itsemurhat ovat aina olleet Suomessa yleisiä. Niitä on yritetty selittää milloin kaamosmasennuksella, milloin kansanluonteemme sulkeutuneisuudella ja individualismilla. Jokseenkin yhtenäistä itsemurhaajan profiileissa on kuitenkin ollut jonkinasteinen yhteisöstä syrjäytyminen ja yksinäisyys. Nyt, ilmeisen suoraan Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista mantereelle rantautunut trendi, koulusurmaaminen, tuo suomalaiskansalliseenkin itsemurhaan uuden puolen: huomion.

Puhutaan efektiväkivallasta: enää ei riitä pelkkä hiljaisuudessa köyden rasvaaminen, vaan omalle asialle - itsemurhalle ja sen perimmäisille syille - on saatava huomiota. Kyse on jokseenkin samasta ilmiöstä kuin mistä Aki Kaurismäki on jo pari vuosikymmentä saarnannut elokuvan kehitykseen liittyen: siinä missä ennen hyvään elokuvaan riitti 90 minuuttia, yksi murha ja yksi suudelma, nykyään yleisön viihdyttämiseen tarvitaan yhä enemmän räjäytettyjä autoja, seksiä ja ruumiita. Sama ilmiö on toki tuttu erityisesti myös pelien maailmasta, missä body countit ovat olleet arkipäivää jo pitempään.

Huomiotalouden ja -yhteiskunnan nousu on ehkä parhaiten nähtävissä miltei millä tahansa televisiokanavalla, mihin tahansa kellonaikaan. Siinä missä Idols ja Popstars ovat toki tavallaan perinteisiä kykyjenetsintäkilpailuja (sillä vakavalla erotuksella, että näiden ohjelmien televisio-ohjaajat mässäilevät erityisen paljon niillä huonoilla esiintyjillä), Big Brotherin sosiologista tarkoitusta on vaikea löytää mistään lähihistoriastamme löytämän esimerkin avulla - siinä on kyse huomiosta puhtaimmillaan, ilman perusteluja.

Tavallaan on toki halpamaista ja helppoa nähdä analogia Big Brotherin ja Kauhajoen ja Jokelan koulusurmien välillä - tietenkään ei ole niin, että BB olisi aiheuttanut nuo surmat tai ylipäänsä olisi millään tavalla osallinen näihin ikäviin tapahtumaketjuihin. Mutta sitä huomiota on vaikea välttää, että kyse on saman yhteiskunnallisen trendin erilaisista - äärimmäisistä - ilmentymistä. Vaikka BB-talossa toilailu olisikin vastenmielisen näköistä huomiohuoraamista ja äärimmäinen esimerkki vanhasta amerikkalaisesta viisaudesta "any publicity is good publicity", se on kuitenkin fyysisiltä vaikutuksiltaan yhteiskuntaa kohtaan neutraali ilmiö. Kokonaan toisenlaisen pohdiskelun aihe olisikin sitten BB:n ja muiden lapsellisuutta, roolien vetämistä, julkijuopottelua ja irtosuhteita ihannoivien formaattien moraalinen vaikutus.

Oman sivujuonteensa Kauhajoen surmien tulkitsemiseen antaa tietysti myös Matti Saaren netissä antama luonnehdintansa itsestään, jonka mukaan hän piti ampuma-aseiden lisäksi seksistä. Freudilla olisi tähän sanansa sanottavana, oletettavasti kirjahyllymetrillisen verran.