perjantaina, maaliskuuta 22, 2013

Huonoimman elokuvan oscar

Spielbergin Lincoln on vielä paljon huonompi elokuva kuin voisi kuvitella, vaikkei Spielbergin elokuvilta ole sitten 80-luvun ollutkaan lupa odottaa mitään kovin uutta ja ihmeellistä. Ehkä Daniel Day-Lewisin oscar pääosasta sumentaa etukäteisarviota eikä sitä jotenkin voi kuvitella että niinkin hieno mies kuin Day-Lewis lähtisi näin läpeensä vastenmieliseen projektiin mukaan lainkaan. Olikohan Tony Kushnerin käsikirjoituksessa jotain sellaista mikä on sittemmin leikattu lopputekeleestä pois mikä kiinnitti Day-Lewisin mielenkiinnon vai kuvitteleeko hän että voisi omalla roolityöllään pelastaa täynnä puutteita olevan elokuvan? (Periaatteessa hän ehkä saattaisikin voida pelastaa huonon käsikirjoituksen, mutta Lincolnin kohdalla edes hänen karismansa ei tähän riitä.)

Vastausta siihen miksi DDL on lähtenyt Lincolniin mukaan emme ehkä koskaan saa, mutta se on selvää ettei Day-Lewisin roolityö pelasta elokuvaa millään tavalla. Tai parhaimmillaankin vain osittain: elokuvan ainoat millään muotoa siedettävät kohtaukset ovat ne joissa Lincoln kertoilee anekdoottejaan ja muut kuuntelevat hiljaa. Myös puvustus ja lavastus saavat puhtaat paperit, vaikkeivät kai pukudraamat sinänsä ole oikeuttaneet olemassaoloaan sitten 80-luvun.

Onkin hämmästyttävää miten näin nimekkäällä tekijäkaartilla voidaan tuottaa näin surkeaa viihdettä. (Pääpaino sanalla viihde – mitään historiallista tai opettavaista tässä tarinassa ei ole.) Käsikirjoittajana on Tony Kushner, jolla on kuitenkin todellisia meriittejä esimerkiksi briljantin Angels in American muodossa. Lincolnissa jopa konkarisäveltäjä John Williams onnistuu alittamaan itsensä pahasti.

Käsikirjoituksen ja koko elokuvan pahimmat puutteet lyödään Lincolnissa katsojan kasvoille heti kättelyssä. Ensimmäisenä vastareaktion aiheuttaa jo elokuvan nimi, joka jostain syystä ei ole sisällöllinen vaan nyky-biopic-perinteen mukaisesti selittävä: katsojaa aliarvioidaan niin pahasti että jo nimessä on yksiselitteisesti kerrottava mistä tämä elokuva nyt tarkalleen ottaen kertookaan.

Toinen käsikirjoituksen laiskuus ilmenee elokuvan ensisekunneilla: Lincolnin tarinaa selitetään katsojalle tekstein. Nämä tekstiselitykset jatkuvat koko elokuvan ajan, muun muassa elokuvan tärkeimpiä hahmoja esitellään tekstein. Tätä ei yksinkertaisesti voi käsittää. Jos ei ohjaajalla ole kykyä kertoa tarinaa elokuvan keinoin pitäisi jättää koko homma ja tehdä jotain ihan muuta.

Elokuvan varsinaiset ja painavimmat puutteet ovat kuitenkin sen sisällössä. Tarina on vastenmielisen kritiikitön Jeesus-kuvaus hassupartaisesta miehestä, joka oli kauttaaltaan puhdas ja virheetön ja joka urhoollisesti taisteli saatanan perillisiä, etelävaltioiden orjuuttajia, vastaan täysin pyyteettömistä ja humaaneista lähtökohdista – aikana, jolloin humaanisuudella yleisesti käsitettiin jotain ihan muuta kuin meillä nykyään 2000-luvulla. Spielbergin ja Kushnerin Lincoln onkin jäätävä esimerkki tekohetkensä arvomaailmasta käsin kerrottavasta historiallisesta tarinasta, joiden olisi toivonut jääneen kylmän sodan aikakaudelle.

Sinänsä on toki vaikeaa nykyihmiselle kuvitellakaan minkälaista elämä on ollut 1860-luvun Yhdysvalloissa, etelässä tahi pohjoisessa. Mutta jotain tuosta ajasta voimme kuitenkin aikalaiskuvauksen ja historiantutkimuksen valossa arvailla.

Yksi tärkeimmistä asioista on se, että orjuus oli suurimmalle osalle kansaa itsestään selvää. Ei 1860-luvun Amerikassa – 70 vuotta ennen holokaustia – ollut tapana pitää neekereitä valkoisen miehen veroisina – samoin kuin naisten oikeudet eivät olleet edes mikään puheenaihe vielä pitkään aikaan. Spielberg kertoo kuitenkin tarinaa miehestä, jonka näkökulmasta oli selvää, että "all men are created equal" sisälsi myös mustan miehen; ehkäpä näin olikin Lincolnin kohdalla asian laita, mutta elokuva sivuttaa kokonaan sen tosiasian että tämä ei ollut yleisesti vallalla oleva tosiseikka, vaan ihmistenvälinen tasa-arvo rajoittui valkoihoisten, täysi-ikäisten, terveiden miesten joukkoon.

Elokuvallisesti katsottuna myös koko asetelma on turhan yksinkertainen ja mustavalkoinen (pun intended): hyvät ovat hyviä ja pahat ovat pahoja, eikä hahmoissa ole juuri mitään ristiriitaisuuksia. Lincoln itse on selkeä vapahtajahahmo, kuten todettua, mies, jonka sädekehä palaa kirkkaimmillaan elokuvan loppupuolella lyhyessä sivulauseenomaisessa, alleviivaavassa kohtauksessa jossa hänen neekeripalvelijansa (vapaa mies) katsoo pitkän miehen poistumista huoneesta lähes tippa silmässä. Elokuvan pahat ovat tietysti etelävaltiolaiset orjuuden puolustajat (jotka toki sisällissodassa ajoivat monia muitakin asioita, joista elokuvassa vaietaan), joiden silmät ovat viekkaat ja kasvot valaistaan eri lailla kuin "hyvien" – ja jotka toki ovat kirkkaassa sotisovassaan patsastelevaa Lincolnia päätä lyhyempiä. Kuvasto on monin paikoin kuin pahimmista kylmän sodan aikaisista elokuvista.

Lincoln ei kerro oikeastaan mitään Lincolnista. Se on yhden tempun elokuva, ja tuo temppu on vapahtajan taistelu pahuutta eli orjuutta vastaan. Vapahtaja jopa puhelee elokuvan lopussa, ennen surmaamistaan (joka yhdessä ainoista taiteellisesti kelvollisista ratkaisuista elokuvassa jätetään näyttämättä) Pyhään maahan matkustamisesta. Vetten päällä kävely tai veden muuttaminen viiniksi sen sijaan jäävät puuttumaan.

Lincolnia katsoessa tuntuu ajoittain jopa siltä että samoihin aikoihin elokuviin tullut Tarantinon kieli poskessa tehty Django Unchainedkin on historiallisesti uskottavampi kuvaus 1800-luvun puolivälin orjakysymyksestä ja yhteiskunnasta.