turbolusikka

Pois Suomesta

2010-02-24T11:33:00.001+02:00

"Talvi heikentää älyllistä toimintakykyä. Pitkäaikainen kylmälle ja pimeälle altistuminen laskee mielialaa ja henkistä suorituskykyä jopa terveillä ihmisillä, kertoo Oulun yliopistossa tehty väitöstutkimus. Sen sijaan lyhytkestoinen altistus kylmälle ja pimeälle lisää vireystilaa ja parantaa älyllistä toimintakykyä.

'Kun kylmyys vain jatkuu ja jatkuu, elimistö väsyy pitämään yllä korkeampaa vireystilaa. Tällöin kylmän aiheuttamat tuntemukset alkavat olla epämiellyttäviä ja ne rupeavat häiritsemään keskittymiskykyä', sanoo tutkija Tiina Pääkkönen.

Ilmiön syynä ovat muutokset melatoniinin eli pimeähormonin ja kilpirauhashormonien tasoissa."

(HS Verkkoliite 24.2.2010)

Avoin kirje Toivo Sukarille

2009-08-21T08:46:00.002+03:00

Rakas "Topi",

ihmettelit eilisen iltapäivälehdessä turpaan saamistasi laivalla alkukesällä, "ilman syytä". Veikkailit, että syynä saattaisi olla - yllätys yllätys - perisuomalainen kateus. No, minäpä kerron. Ei.

Kyse ei välttämättä aina ole kateudesta. Se, mitä sinä - tai Antti Piippo, miksei - et ymmärrä, on, että kaikki eivät ole kateellisia omaisuudellesi, vielä vähemmän urallesi tai elämällesi tai autollesi tai seurapiirillesi tai mitä niitä nyt on.

Olet idiootti, siinä syy. Tai, miten se Suomen Donald Trump Jari Sarasvuo (varmaan saunakaverisis?) nyt asian niin nätisti ilmaisikaan - toistaitoinen.

Esiinnyt julkisuudessa. Siinä on jo vähän syytä jurriselle risteilymatkustajalle. Mutta vieläpä syystä, joka ei ole minulle, ja uskoakseni monille muillekaan vielä valjennut. Mitä sinä olet koskaan tehnyt? Rakennuttanut tekojärven jotta voisit myydä järvenrantatontteja? Myynyt HUONEKALUJA!? Ideoinut lapsiparkkeja.

Miksi sinä olet julkisuudessa, Toivo Sukari? En ole koskaan vielä lukenut tahi kuullut mitään, mikä olisi ollut mitenkään merkittävää sinulta tai sinusta, Topi.

Sinä olet suomalainen ilmiö. Anglosaksisessa kulttuurissaan on vastineensa sinulle ja Piipolle: isotissiset blondit, joilla on yhtä vähän sanottavaa mutta joita "toimittajat" pitävät julkisuudessa puoliväkisin. Mutta anglosaksisissa maissa ei käsittääkseni ole teidän kaltaisianne tyyppejä, jotka ovat julkisuudessa vain koska heillä on rahaa. Ideoista viis. Henkilökohtaisesti katselen iltapäivälehdistä mieluummin tissejä.

Julkisuudessa oleminen, jos et tiennyt, on juuri sitä, että ei kieltäydytä haastatteluista - asia, jota Rytsölän veljeksetkään eivät ymmärtäneet vuosituhannen vaihteessa. Se on silti vapaaehtoista, vaikka toimittajat soittelisivatkin. Mutta: julkisuudessa ei ehkä kannata olla jos ei ole mitään asiaa julkisuuteen. Saattaa saada turpaansa.

Myönnän: minuakin vituttaa sinun naamasi. Minulla ei ole paljoa rahaa, mutta muuten ihan kelvollinen elämä. Uskoisin, ettei minulla olisi paljoa sanottavaa siellä julkisuudessa. Ja täten tykkäisin ikään kuin pysytellä sen ulkopuolella, mikäli nyt sellainen valintatilanne koskaan olisi ajankohtainen.

Antti Piippo halusi profiloitua joitakin vuosia sitten yhteiskunnallisena keskustelijana. (Ilmeisesti koki, että sitä rahaa nyt on tarpeeksi, aika etsiä muita haasteita. Ehkä sinullakin on nyt se vaihe elämässäsi?) Muutamassa television keskusteluohjelmassa Piippo sitten esiintyi, ennen kuin toimittajat ja tuottajat huomasivat, ettei sillä ole mitään sanottavaa. Palattiin takaisin vanhaan, eli uutisoitiin vain jos huoria oli hakattu kesämökillä.

Piippo viisastui. Huomasi, ettei hänen mielipiteitään kenenkään tehnyt mieli kuunnella. Vetäytyi sinne jonnekin, minne eläköityvät miljonäärit vetäytyvät. (Hakkaamaan huoria kesämökille?)

En oikeastaan edes viitsi alkaa tästä Kehittyvien maakuntien Suomi -farssista. Sen vain sanon, että on kovin valitettavaa mikäli kaltaisesi älyllisesti vähälahjainen pystyy todella vaikuttamaan yhteiskunnalliseen kehitykseen rahoittamalla poliitikkoja. Melkein toivoisin, että kyse olisi vain henkilökohtaisesta voitontavoittelusta tai mahdollisuudesta saada hengata poliitikkojen kanssa eikä mistään todellisesta yhteiskunnan kehitykseen vaikuttavasta tai vaikuttamaan pyrkivästä kuningasideasta.

Toivo Sukari. Näinä aikoina, kun henkilökohtaisten johtopäätösten veto ei ole kovin kovassa huudossa ainakaan politiikassa ja sen liepeillä, toivoisin kuitenkin, että vetäisit ne nyt. Meitä ei kiinnosta.

ps. Erittäin huvittavaa oli, että iltapäivälehdessä sanoit jättäneesi rikosilmoituksen pahoinpitelystä tekemättä, koska et toivonut oikeudenkäynnin väistämättä tuomaa "pitkää julkista prosessia". Sanoit noin lehdessä. Etkö sinä ihan oikeasti ymmärrä mistään mitään? Tiedätkö, mitä on julkisuus? Iltapäivälehdet? Haloo?

Huomiosurmat

2008-10-18T13:48:00.001+03:00

Kauhajoen koulusurmista - ja toki myös koko ilmiöstä, joka maassamme alkoi vajaa vuosi sitten Jokelasta - tulee valitettava mielleyhtymä muutamiin huomionarvoisiin zeitgeistin ilmiöihin. Ilmiöihin, joissa näkee vastenmielisiä analogioita tuntemattomien massasurmaamiseen. Puhumme siis huomiosta, julkisuudesta.

Jari Sarasvuoko se oli, joka muutamia vuosia sitten julisti huomiotalouden sanomaa. Teesinä lieni, että rahaa tehdään yhä enemmän imagoilla ja brändeillä - suurimpana esimerkkinään tietysti Sarasvuon oma yritysvalmennusfirmansa Trainers' House, jonka suurin mainos oli Sarasvuo elävänä itsenään - ja joka, ironisesti, on juuri nyt kriisissä muutaman vuoden kovan tuloksen tahkoamisen jälkeen.

Itsemurhat ovat aina olleet Suomessa yleisiä. Niitä on yritetty selittää milloin kaamosmasennuksella, milloin kansanluonteemme sulkeutuneisuudella ja individualismilla. Jokseenkin yhtenäistä itsemurhaajan profiileissa on kuitenkin ollut jonkinasteinen yhteisöstä syrjäytyminen ja yksinäisyys. Nyt, ilmeisen suoraan Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista mantereelle rantautunut trendi, koulusurmaaminen, tuo suomalaiskansalliseenkin itsemurhaan uuden puolen: huomion.

Puhutaan efektiväkivallasta: enää ei riitä pelkkä hiljaisuudessa köyden rasvaaminen, vaan omalle asialle - itsemurhalle ja sen perimmäisille syille - on saatava huomiota. Kyse on jokseenkin samasta ilmiöstä kuin mistä Aki Kaurismäki on jo pari vuosikymmentä saarnannut elokuvan kehitykseen liittyen: siinä missä ennen hyvään elokuvaan riitti 90 minuuttia, yksi murha ja yksi suudelma, nykyään yleisön viihdyttämiseen tarvitaan yhä enemmän räjäytettyjä autoja, seksiä ja ruumiita. Sama ilmiö on toki tuttu erityisesti myös pelien maailmasta, missä body countit ovat olleet arkipäivää jo pitempään.

Huomiotalouden ja -yhteiskunnan nousu on ehkä parhaiten nähtävissä miltei millä tahansa televisiokanavalla, mihin tahansa kellonaikaan. Siinä missä Idols ja Popstars ovat toki tavallaan perinteisiä kykyjenetsintäkilpailuja (sillä vakavalla erotuksella, että näiden ohjelmien televisio-ohjaajat mässäilevät erityisen paljon niillä huonoilla esiintyjillä), Big Brotherin sosiologista tarkoitusta on vaikea löytää mistään lähihistoriastamme löytämän esimerkin avulla - siinä on kyse huomiosta puhtaimmillaan, ilman perusteluja.

Tavallaan on toki halpamaista ja helppoa nähdä analogia Big Brotherin ja Kauhajoen ja Jokelan koulusurmien välillä - tietenkään ei ole niin, että BB olisi aiheuttanut nuo surmat tai ylipäänsä olisi millään tavalla osallinen näihin ikäviin tapahtumaketjuihin. Mutta sitä huomiota on vaikea välttää, että kyse on saman yhteiskunnallisen trendin erilaisista - äärimmäisistä - ilmentymistä. Vaikka BB-talossa toilailu olisikin vastenmielisen näköistä huomiohuoraamista ja äärimmäinen esimerkki vanhasta amerikkalaisesta viisaudesta "any publicity is good publicity", se on kuitenkin fyysisiltä vaikutuksiltaan yhteiskuntaa kohtaan neutraali ilmiö. Kokonaan toisenlaisen pohdiskelun aihe olisikin sitten BB:n ja muiden lapsellisuutta, roolien vetämistä, julkijuopottelua ja irtosuhteita ihannoivien formaattien moraalinen vaikutus.

Oman sivujuonteensa Kauhajoen surmien tulkitsemiseen antaa tietysti myös Matti Saaren netissä antama luonnehdintansa itsestään, jonka mukaan hän piti ampuma-aseiden lisäksi seksistä. Freudilla olisi tähän sanansa sanottavana, oletettavasti kirjahyllymetrillisen verran.

Pahimman luokan saastaa

2008-10-17T14:19:00.000+03:00

"- Sujuiko loma mukavasti, Bruce? se kysyy pakotetun ystävällisesti Toalin takia.
- Oikein mukavasti.
- Kävit siis Hollannissa?
- Kyllä. Kuten usein ennenkin. Hyvin miellyttävä maa.
- Maasto taitaa kuitenkin olla melko tasaista sielläpäin? Toal pistää väliin.
- Pidän niistä maisemista, kohautan olkapäitäni, - mukava vastakohta Skotlannin vuoriseuduille.
- Mitä siellä voi harrastaa? Drummond utelee. Se haluaa, että sanon 'huoria ja huumeita' Toalin kuullen.
- Siellä on helppo rentoutua. Voi vain istuskella kahvilassa ja katsella, kuinka koko maailma kulkee ohitse. Värähdän hitusen, kun krapula alkaa kalvaa. Nämä vitun mulkut yrittää suututtaa minut. Mutta mitä ne mistään tietää? Paskanmarjat yhtään mitään. Nolon nollan verran.
- Olen kuullut, että Amsterdamissa on paha huumeongelma, Toal sanoo ja katsoo minua haastavasti.
- Niin, se huono puoli siinä kaupungissa on. Se on aivan liian liberaali ja houkuttelee puoleensa kaikenlaista roskaväkeä. Mutta eivätköhän lomajutut jo riitä, kuinka tutkimus on edennyt? sanon tyynen napakasti. Se saa Toalin ja Drummondin näyttämään typeriltä toisen luokan kyvyiltä, kuten totta onkin."

Irvine Welsh: Paska (Filth, 1998)

Hämmentävä romaani, jonka kantava voima tuntuu olevan se, että päähenkilöstä on saatu mahdollisimman epämiellyttävä ja kaikkea lukijan samastumista välttelevä. Bruce Robertson, skottipoliisi, on seksisti, alkoholisti, huumeidenkäyttäjä, rasisti, hedonisti ja vapaamuurari joka syö epäterveellisesti, ei nuku tarpeeksi, on väkivaltainen, kampittaa kollegojaan, pettää avovaimoaan, piilottaa todisteita, kiristää rikollisia, varastaa rikospaikoilta ja käy huorissa. Mukavan oloinen mies kaikin puolin. Kirja, jota lukiessa ei voi oikein olla varma onko lukeminen miellyttävä kokemus vai pitäisikö kirja paiskata nurkkaan inhoa väristen. Kirja, jota lukiessa tulee miettineeksi minkälainen loppu tällaisessa näennäisessä murhamysteerissä voi olla: kuka on paha? Kenen pitäisi kuolla lopussa?

Irvine Welshin Edinburgh on kuitenkin kaupunkina eläväisen oloinen samoin kuin kirjailijan kieli. Vaikka Trainspottingin narkkarikuvauksesta onkin siirrytty poliisien pariin, ovat hahmot samanlaisia paskiaisia - ja, yllättävää kyllä, yhtä rikollisia. Herska vain on vaihtunut koksuun.

Bruce Robertson muun muassa miettii mitä kysyisi jos pääsisi Napakymppiin herra X:ksi:

"Kys. 1: Jos pyytäisin sinua ottamaan suihin, ottaisitko?
Kys. 2: Annatko panna perseeseen?
Kys. 3: Oletko koskaan syönyt poliisin matoja kihisevää ulostetta samalla kun se hoitelee sinua hieromasauvalla?"

Nuutti Takkinen: Nämä aallot

2008-10-14T23:20:00.000+03:00

TV2 näytti hölmöön aikaan kesällä Nuutti Takkisen Nämä aallot -dokumenttielokuvan, joka kertoo suomalaisen progressiivisen hiphopin pioneeriryhmästä Ceebrolisticsistä. Ceebrot aloittivat jo 1990-luvun alussa - vaikka ovat vasta karvan päälle kolmikymppisiä. 1995 ilmestyi ensimmäinen julkaisu, englanniksi räpätty Spring. Sittemmin diskografia on kasvanut satunnaisen oloisesti ja pitkillä väleillä: 1998 A Day of the People in Between, 2001 0. [nollapiste] -ep, 2006 Ö-ep. Välillä on käyty vierailemassa muitten levyillä niin englanniksi kuin suomeksikin, ja tuotettu oman Murmurecordingsin äänitteitä, joilla monesti oltu myös äänessä. Myös lukuisat eri taiteilijanimet ovat useimmin nimillä Pijall, Roopek ja Mattip operoiville taiteilijoille eräänlaisena "tavaramerkkinä": heitä on kuultu myös nimillä Michael Black Electro, rrimöyk, Mörkö, HZÄ ja niin edelleen.

Puolen tunnin dokumentissa haastateltiin artisteja studiollaan ja seurailtiin heidän keikkojaan niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Lisäksi haastateltiin helsinkiläisiä alan levykauppiaita - ja se ehkä olikin elokuva heikkous, kun ulkopuolisia haastateltuja oli varsin suppeasti - kolme kappaletta (The Funkiest-levykaupan Juha, levykauppias Sampo a.k.a. dj Anonymous ja mc Ruudolf). Olisi voinut ehkä vain pitäytyä muusikoissa, tai sitten hankkia joitain hieman innostavampia haastateltavia.

Uutena asiana itselleni dokumentista tuli muusikkojen hengellisyys: pojat ovat tavanneet jonkinlaisessa kristillisessä musiikkikerhossa (kuulostaa salaseuralta...). Hengellisyys sinänsä on ollut selkeä osa Ceebrolisticsin ja sivuprojektiensa lyriikkaa aina, mutta tuollaisen organisoidun uskonnon en koskaan älynnyt olevan tämän kauniin, eksistentialistisenkin musiikin takana. Ceebrojen eiralaisen studion nimi on Syvyys: ja juuri tällaiseksi epämääräisen mystiseksi, kuvia kaihtavaksi olen aina käsittänyt heidän jumalkuvansakin - siis juuri jonkun, minkä tahansa, tietyn uskonnon dogmaattisuutta kaihtavana - epäorganisoituna uskona organisoidun uskonnon sijaan.

No, Jumalasta isolla jiillä ei Ceebrolisticsin lyriikassa sinänsä puhuta, vaan pysytellään mieluummin hieman abstraktimmalla tasolla. Mikä on hyvä asia: silloin sanomalla on mahdollista tavoittaa useampia tuntevia ihmisiä ilman yleisöä liiaksi rajaavaa efektiä. Ehkäpä itse en kuitenkaan koskaan ole Ceebrolisticsia sanoitustensa syvällisyyden tähden kuunnellut: kyse on aina ollut enemmänkin oivaltavasta rytmimusiikista, progressiivisesta hiphop-poppoosta, joka menee aina sinne minne harva heitä ennen musiikkityylissä on mennyt. Räppäystyylit ovat omintakeiset; biitit välttävät perinteistä samplehakuisuutta; rytmit ovat tanssittavia... tai sitten täysin murrettuja menettämättä kuitenkaan iskevyyttään. Viimeisimpinä vuosina Ceebrolistics - eli pääasiassa kai tuottaja RoopeK - on lähtenyt niin breikkilinjalle, että sitä on vaikea hiphopiksi edes tunnistaa.

Uusi pitkäsoitto on kuulemma tekeillä. Eihän sitä olekaan odotettu kuin... ööö... helvetin monta vuotta. Näiden vuosien aikana Ceebrojen tyyli on jo vaihtunut monen monituista kertaa. Mutta he ovat aina uusimman aallon harjalla.

Holmlund ja poliittinen vastuu

2008-09-26T17:23:00.000+03:00

Tiistaina 23.9.2008 sattuneen Kauhajoen kouluammuskelun tähden sisä- eli poliisiministeri Anne Holmlund (kok) päätti pitää oman tiedotustilaisuutensa tapahtumien hoidosta eduskunnassa.

"Holmlundilta kysyttiin keskiviikkona tiedotustilaisuudessa, aikooko hän poliisiministerinä 'tehdä poliittiset johtopäätökset' eli erota.

Arvostelua on herännyt Kauhajoen ampujaa kuulustelleen poliisin toiminnan vuoksi. Toisena perusteena on esitetty, että kouluun sijoittuva joukkosurma oli jo toinen Holmlundin ministerikaudella, eikä lainsäädäntöön ole tullut ensimmäisenkään tapauksen jälkeen muutoksia.

Oppositiosta Sdp:n Liisa Jaakonsaari totesi keskiviikkona, että muissa sivistysmaissa ministeri olisi jo eronnut.

'Nykykäytännön mukaan tuntuu olevan yleistä kysyä, täytyykö ministerin tehdä poliittisia johtopäätöksiä. Itse pitäisin sitä kuitenkin tässä tilanteessa lähinnä rintamakarkuruutena', Holmlund vastasi.

'En ole ajatellut ainakaan tässä tilanteessa vetää poliittisia johtopäätöksiä asiasta. Minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten muissa maissa vastaavissa tilanteissa olisi kenties menetelty. Tietysti jokaisessa maassa on omat käytäntönsä ja ajatuksensa tältä osin', hän sanoi.

Jotta ministerin pitäisi erota, olisi voitava osoittaa, että hän on syyllistynyt laiminlyöntiin, virhearvioon tai muuhun 'syyksiluettavuuteen', Holmlund sanoi."

(HS Verkkoliite 25.9.2008)

Erityisesti herättävät kiinnostusta Holmlundin maininta siitä, että ministerin eroaminen omasta aloitteestaan olisi jotenkin nykykäytännön mukaista, ja ovela vahvan kulttuurihistoriallisesti latautunut sana "rintamakarkuruus".

Ensinnäkin pitäisi muistuttaa, että nimenomaan nykyään ministerit eivät (tässä maassa) koskaan ymmärrä "vetää poliittisia johtopäätöksiä" eli erota. Kaksi-neljäkymmentä vuotta sitten niitä vedettiin useita kuukaudessa! Tuolloin oli tapana käyttää retorisena keinona enemmän sanaa (poliittinen) "vastuu" "rintamakarkuruuden" sijaan.

Ja toisin kuin mitä ministeri sanoo, ministerin eroon ei vaadita mitään tuomiota väärinkäytöksestä, kun näyttää siltä että nykyaikana jopa tuollaisen jälkeen tykättäis jäädä vielä ministeriksi. Poliitikon ammattiin kuuluu nimenomaan aivan omanlaisensa moraalinen vastuu, jossa rima on nostettu huomattavasti korkeammalle kuin tavallisella kansalaisella. Tällöin töppäystä ei odoteta, vaan jo sen realisoitumisen mahdollisuudesta on "vedettävä poliittiset johtopäätökset". Mikäli hommat menevät ns. vituiksi ministerin vastuualueeseen kuuluvalla hallinnonalalla, jopa ilman ministerin aktiivisen (moka) tai edes passiivisen (laiminlyönti) toiminnan vaikutusta, ministerin olisi periaatteessa suotavaa erota ja antaa muiden, asiassa puolueettomien ja ryvettymättömien hoitaa jälkihoito.

On hämmästyttävää, että nykyinen poliittinen eliitti tuppaa unohtamaan 60-80-lukujen poliittisen historian, kun viimeksi Kanerva muutaman päivän ajan pyristeli vastaan toteamuksillaan kuten "älä kysy tyhmiä, en tietenkään aio erota". Itse olen jokseenkin paljon nuorempi kuin nykyiset aktiivipolitiikot keskimäärin, mutta joskus tuntuu että olen ainut joka näitä asioita "muistaa" siinä missä poliitikot itse ovat täysin nykyelämästä vieraantuneita. Tuolloinhan siis ministerin ottivat poliittista vastuuta ja hallitukset eivät koskaan istuneet koko kautta.

Toisekseen, sanan "rintamakarkuruus" käyttö on Holmlundilta poliittisesti oiva veto: se kääntää poliittisen vastuunoton päälaelleen. Sota on yksi niistä pyhistä lehmistä jonka voi vetää keskusteluun kuin keskusteluun tässä maassa. Ja rintamakarkuruus on yksi niitä sanoja joka yhdessä käpykaartin, kommunismin ja muutaman muun ilman tällaisia muistutuksia jo unohdetun sanan kanssa herättävät voimakkaita (negatiivisia) tunteita suomalaisissa. Vaikka ministerin poliittisen vastuun ottamista - eroamista - voisikin pitää tällaisessa tapauksessa enemmänkin vahvemmalle Mannerheim-linjalle vetäytymisenä isänmaan hyväksi, Holmlund osoittaa poliittisen pelisilmänsä ja vertaakin sitä pikemminkin rintamakarkuruuteen jolloin eroaminen katsottaisiinkin vääräksi ja häpeälliseksi teoksi kesken taistelun.

Tosiasiassahan nykyisenkaltaisella puoluepolitiikalla on varsin vähän yhtenäisyyksiä sodankäynnin kanssa ja siten sodankäynnin termistön käyttö hieman arveluttavaa.

Onko Heath Ledger postuumin Oscarin arvoinen?

2008-07-31T23:43:00.000+03:00

Tämä on kysymys, joka on ollut monen elokuvafanin huulilla jo niin kauan kuin uusimmasta Batman-rainasta Yön ritari on ollut trailereita ja muuta sälää tarjolla - ja toki niin kauan kuin Ledgerissä ei ole enää henki pihissyt.

Vasta Ang Leen Brokeback Mountainin myötä uskottavaksi näyttelijäksi - siis nätin kasvon ikeestä - kasvanut Heath Ledger astui suuriin saappaisiin tarttuessaan Christopher Nolanin toisessa Batman-filmatisoinnissa Jokerin rooliin: edellistä Jokeria kun esitti itse Jack Nicholson 80-luvun lopussa Tim Burtonin ohjauksessa. Myöskään nätistä kasvosta ei tässä roolissa enää voi konkreettisestikaan puhua, sillä Jokerista on tehty pahuuden ruumiillistuma arpisine, pahan pellen naamioksi meikattuine kasvoineen.

Ehkäpä alkuun on heti todettava, ettei Yön ritari ole niin huikea taiteellinen lottovoitto kuin joistakin etukäteishehkutuksista olisi voinut olettaa. Kyseessä on loppujen lopuksi melko tavanomainen, viihteellinen toimintaelokuva, joskin elokuvan maailma on läpeensä synkkä vähän samaan tapaan kuin vaikkapa Sin Cityssä. Sankari Batman saa hieman kyseenalaisia moraalisia piirteitä perinteisen hyvä-paha-akselin tuolta puolen, ja Jokeri taas asettuu tuolle akselille sujuvasti - aivan toiseen ääripäähän. Mutta sittenkään elokuvan eettiset ja filosofiset pohdinnat eivät ole kovin syvällisiä: ja nekin jätetään lähinnä lepakkomiehen aseinsinöörille (Morgan Freeman) ja erityisesti Batmanin luottomiehelle Gotham Cityn poliisivoimissa, Gary Oldmanin esittämälle ikääntyvälle mutta läpeensä hyvälle ylikonstaapeli James Gordonille. Ja rakkausasiatkaan eivät "mene niin kuin elokuvissa"; tästä pohdiskelusta taas elokuvassa vastaa pääasiassa Batmanin ihastus, Maggie Gyllenhaalin Rachel Dawes.

Vaikka etukäteen on - lähinnä nuoren näyttelijän ennenaikaisesta poismenosta johtuen, mutta myöskin vahvan roolisuorituksen tähden - mainostettu elokuvaa paljolti Jokerin vääristyneellä naamalla ja Heath Ledgerin elokuvana, oikeastaan näkyvimmässä osassa on Gotham Cityn uusi piirisyyttäjä Harvey Dent. Huomatessaan Dentin päättäväisen työn mafiosojen saattamiseksi telkien taakse Batman pyrkii saamaan miehestä työnsä jatkajan - ja todelliset kasvot järjestäytyneen rikollisuuden vastaiseen työhön Gothamissa. Mutta: Aaron Eckhart Harvey Dentinä on huono valinta, ja siksi laskee koko elokuvan arvosanaa - niin merkittävästä roolista tarinassa on kyse.

Siinä missä Heath Ledger on upeasti muuntautunut kovin erilaisista rooleistaan yhtäkkiä maaniseksi arpinaamaksi, joka pelottanee perheen pienempiä jo eleillään, Aaron Eckhart on aina samanlainen: kuin kehnosta Yhdysvaltain itärannikon lakiasiaintoimistosta kertovasta sarjasta repäisty, karhean karismaattinen virkamies. Kuin Richard Gere huonoimmillaan. Ja tämän miehen pitäisi esittää uskottava transformaatio moraalisesti kompromissittomasta syyttäjästä maaniseksi Kaksinaamaksi Jokerin temppujen ajamana? Todella pahaa katsottavaa.

Toinen casting-ongelma Yön ritarissa on Gary Oldman. Siis mieshän on loistava näyttelijä! Miten siitä miehestä, joka Leonissa (1994) veti todella kuumottavan roolin kokkelikyttänä, tai siitä kaverista, joka Draculassa (1992) vaani jengiä jokerimaisella maanisuudella, on tehty tällainen viiksinyhverö-perheenisäpoliisi? Kauakana on edes The Fifth Elementin (1997) hulluttelu. Keski-ikä on näemmä kummaa aikaa. Ja Oldmanin lt. Gordon on täysi statisti.

Niin, se avainkysymys: en panisi pahakseni, vaikka Ledgerille tuo sivuosa-Oscar myönnettäisiinkin. Kuitenkin mielestäni Batman Beginsin (2005) pahista näytellyt Cillian Murphy veti vähintään yhtä hyvän roolin viime kerralla. Ja Jack Nicholson silloin joskus... mutta kyllähän noita akatemiapalkintoja jaellaan paljon paskemmistakin töistä.

Your new favorite movie star!

2008-07-29T01:44:00.002+03:00

Otsikkohan voisi olla näyttelijä, elokuvaohjaaja, muusikko, monitaituri Vincent Gallon omaesittely... mutta tällä kertaa se ei ole. Se nimittäin viittaa tuoreempaan kasvoon - I give to you:

Ben Foster!

Nuoren miehen (s. 1980) viime vuosien töistä erityisesti Nick Cassavetes'n Alpha Dog (2006) sekä James Mangoldin 3:10 to Yuma (2007) ovat maininnan arvoisia - tai oikeastaan mestariteoksia. Siis ensin mainittu elokuvana ja toiseksi mainittu ainakin Fosterin roolityön osalta (ja miksei toki myös aina fantastisen Christian Balen tähden).

Christian Bale on joskus sanonut, että pyrkii välttämään roolien toistamista. Tämän hän oppi itse kantapään kautta: uransa alun läpimurtoroolin hän näytteli loistavassa American Psychossa (2000) ja heti seuraavassa elokuvassaan (Shaft, 2000) teki lähes identtisen roolityön tunteettomana, ulkoisesti menestyneenä nuorena psykopaattina. Tämän jälkeen Balen roolit ovatkin vaihdelleet taikurista farmariin ja Batmanista anorektikkoon, koska kukaan lahjakas näyttelijä ei haluaisi jumittua yhden roolin (kasvon) mieheksi kovassa showbusineksessa.

Ben Fosterin läpimurtorooleissa, mainituissa Alpha Dogissa ja 3:10 to Yumassa, on havaittavissa paljonkin samankaltaisuuksia. Alpha Dogissa Foster esittää eräänlaista sankaria antisankarien joukossa: psykoottinen, äärimmäisen väkivaltainen pikkurikollinen, joka räjähtää vähäisestäkin kipinästä ja jälki on tuhoisaa. Ja kuitenkin hahmo, joka välittää pikkuvelipuolestaan eikä anna muitten pikkunilkkien hyppiä kenenkään silmille. Lännenelokuva 3:10 to Yumassa Fosterin roolihahmo on myöskin "pahojen puolella": mutta tällä kertaa tämä psykoottinen, räjähdysherkkä väkivaltarikollinen on läpeensä paha - jopa pomoaan, elokuvan päähenkilö (ja -piru) Russell Crowea synkempi antikristus.

Kuitenkin näyttää siltä, että siloposkisena suoraan Orange Countystä reväistyn näköinen Foster suorittaa parhaiten tällaiset psykopaatin kuvaukset. Siinä missä Balen työskentelyn seuraaminen Shaftissa, vuoden sisään toisessa elokuvassa jossa roolihahmonsa oli hyvin samankaltainen, aiheutti torjuntareaktion: tämähän on jo nähty, onpa puiseva näyttelijä; Foster onnistuu tekemään sen verran maaniset suoritukset, että selvittää kokeen kastumatta - hahmot sekä niitä esittävä näyttelijä säilyttävät kasvonsa ja uskottavuutensa. Shaftin jälkeen vasta The Machinist (2004) palautti uskoni Balen näyttelijänlahjoihin ja monikasvoisuuteen - Fosterin tapauksessa tällaista karanteenia ei tarvittane.

Alpha Dog on muutenkin fantastinen elokuva. On kummaa, että monet kriitikot pitivät sitä puolivillaisena rikoskuvauksena: mielestäni kyseessä on valtavien mittasuhteiden yhteiskunnallinen kuvaus ylemmän keskiluokan jälkikasvun eettisistä ja eksistentialistisista kilvoitteluista. Vanhempiensa, monesti eronneiden ja yhtä lailla pilveä polttavien, valtavissa kartanoissa ja niitten uima-altaissa twentysomething-nuoret diilaavaat ja polttavat pilveä, juovat alkoholia ja harrastavat pinnallisia ihmissuhteita: ja kun peli yhtäkkiä, lähes suunnittelematta käykin totiseksi (vapaudenriistosta kuulemma saakin elinkautisen!), ei pumpulissa kasvaneilla, musiikkivideoista ideoita ammentavilla nuorilla olekaan keinoja ja arsenaalia käsitellä tosielämän tapahtumia ja seurauksia. Alpha Dog on todella traaginen ja koskettava kuvaus elämästä pihalla olevista nuorista, joille elämä maistuu vapaudelta, huumeilta, viinalta, loputtomasti jatkuvalta viikonlopulta. Tosin kuvaus on pääasiassa kolmelta päivältä, mutta sellainen kuva elokuvassa pyritään selvästi tietoisesti välittämään.

Lopulta tietenkin koko elämänmittainen viikonloppujuhla päättyy suureen tragediaan ja kyyneliin. Ainakin katsomossa. Niin haurasta on ihmiselo.

---

On hämmentävää ajatella, että Ben Foster on tullut tunnetuksi television teinisarjoista. Toisaalta kun sille antaa ajatuksen, voi kuvitella myös sängettömän Fosterin puhumassa hunajaisia teinitytöille... mutta toisaalta ajatus on vastenmielinen, siksi pätevä mies on myös näyttelijänä - ei pelkkänä nättinä kasvona. Parransänki, ja kah! Fosterista kehkeytyy oiva pahisnäyttelijä.

Alpha Dogissa näyttelee toki myös toinen entinen siloposki, joka pyrkii profiloimaan uraansa toisenlaiseksi: Justin Timberlake. JT toimii vahvasti tatuoidun pikkunilkin roolissa hyvin lukuunottamatta yhtä pientä ärsyttävää nyanssia: miehen ääni on niin falsetti, ettei se oikein kuulosta edes gangsteria esittävältä lähiönuorelta. Vaikka onhan se myönnettävä, että on kiva nähdä entinen mikkihiiriklubilainen, jonka julkisuuspanssarissa ei ole koskaan ollut tahraakaan, polttamassa tupakkaa ja jointtia sekä kiroilemassa... ja ne ovatkin juuri ne ainoat asiat mitkä roolihahmo on omassa gangsterinroolissaan sisäistänyt...

Banksy

2008-07-28T14:18:00.001+03:00

"The thing I hate the most about advertising is that it attracts all the bright, creative and ambitious young people, leaving us mainly with the slow and self-obsessed to become our artists. Modern art is a disaster area. Never in the field of human history has so much been used by so many to say so little."

Beirut

2008-06-30T15:08:00.001+03:00

Beirut on paitsi Lähi-idän pariisi, myös orkesteri. Ja mikä hämmentävintä, sillä on mahdollisimman vähän tekemistä Beirutin - siis sen kaupungin - kanssa: Beirut-orkesteri soittaa slaavilaistyyppistä, mustalaismusiikkivaikutteista folkkia, ja tulee Uudesta Meksikosta, Yhdysvalloista, kaupungista jolla on espanjankielinen nimi! Lisäksi käsiini saaman levyn laulujen nimet ovat suurilta osin Berliinin kaupunginosia! Ja mitä vielä, muillakin levyillä on ranskan- ja vaiks minkäkielisiä laulujen nimiä, mutten tunnista yhtään arabiaksi!

Tämäkö on nyt sitä kulttuurien pseudomorfoosiota?

Vaikka usein toimin toisin, yritin vältellä tätä tietyissä piireissä kovin muodikasta orkesteria, koska sen nimi kalskahtaa korvaani - siis koska tiesin ettei sillä ole mitään tekemistä fantastisen oikean Beirutin - sen kaupungin - kanssa. Mutta jouduin alistumaan.

Ja hämmennys jatkui musiikkiin tutustuessa. En ole vielä kehitellyt perusteltua mielipidettäni musiikki-Beirutista. Se voi olla hirveää tekotaiteellista paskaa (Yhdysvaltain syvästä etelästä tuleva alle 25-vuotias poikanen, joka 16-vuotiaana lähti reissaamaan Eurooppaan soittaa mustalais- ja slaavilaisvaikutteista musiikkia?) tahi nerokasta fuusiota! Myönnettävä on, että ihan leppoisalta muzakilta se ajoittain kuitenkin kuulostaa. Saattaa tällä pojalla olla jokin idea hommassaan.

Mutta tuskin musiikki-Beirut vetää vertoja sille oikealle kaupunki-Beirutille. Kaupunki on varsinainen Välimeren helmi: aurinkoista lähes aina, ei turisteja, arabialaisen kulttuurin mystisyys ja ikiaikaisuus yhdistettynä Ranskan mandaatin aikaisiin ranskalaisvaikutteisiin; vaikka kaupunkia on kutsuttu tosiaan Lähi-idän Pariisiksi, itselleni ensivaikutelma oli ennemminkin Nizza. Välimerellinen, viehkeä, eroottinen, kostea. Ja mistä vaan saattaa löytää kiinnostavia kohteita, korttelin päästä ranskalaistyyppisestä, pittoreskista baari-/kahvilakadusta arabiukot vesipiipulla omassa kahvilassaan. Eurooppalaisen merkkiliikkeen vieressä kaupan kaftaaneja. Mikä huikea ristiriita, joka kuitenkaan ei tunnu Libanonissa edes ristiriitaiselta!

Libanon on muutenkin varsinainen sekasotku ja ristiriitojen pesä. Arabimaista sitä Euroopassa pidetään monesti ehkä liberaaleimpana ja länsimaisimpana, mutta kuitenkin Beirutin ulkopuolella se on kovin perinteinen arabialainen maaseutuyhteiskunta ikivanhoine uskonnollisine ja ei-uskonnollisine tapoineen ja kulttuureineen - joku ahdasmielinen eurooppalainen demokratian ja niin sanotun juutalais-kristillisen aateperinteen lipunkantaja voisi sanoa että se on vanhoillinen, siis ahdasmielinen, jotenkin modernin vastakohta. Pelkästään islamilaiseksi tai arabialaiseksi sitä ei voi sanoa, sillä maan 17 virallisesta uskonnosta moni on kristillisiä uskontoja: viimeisen virallisen väestönlaskennan (vuodelta 1934) mukaan kristityt ovat maan valtaväestöä - toki tämä tuskin pitää nykyaikana enää paikkaansa.

Mutta Beirut! Smaragdinvihreä meri, 15-vuotisen sisällissodan jäljiltä uudelleen rakennetut rantabulevardit, kuoppa siinä kohden entisen hotellin edessä missä moninkertainen pääministeri räjäytettiin autosaattueineen ilmaan, ainainen sionisti- tai syyrialaisinvaasion uhka joista kehitellään mitä uskomattomampia salaliittoteorioita kaupungin moninaisissa kuppiloissa, Hezbollah'n mulla Omar omalla televisiokanavallaan mesoamassa, länsimaisten tiedotusvälineiden yksinkertaistama shiiat vastaan sunnit -vastakkainasettelu kaikkien uskontokuntien edustajien kuitenkin nautiskellessa virvokkeita sulassa sovussa riettaissa yökerhoissa, Persianlahden miljonäärit omissa menoissaan kaupungin kasinoilla, kahden tunnin matka vuorille laskettelemaan ja taas takaisin uimaan Välimereen, kolmen tunnin matka Damaskokseen, laivalla Kyprokselle, ihmiset puhuvat yleensä sujuvasti kolmea kieltä, vesipiiput, arabialaiset rytmit, tummasilmäiset naiset, shawarma, kabab ja muut herkut. Unohtakaa Välimeren pohjoispuolinen "eksotiikka"!

Stubbista vielä

2008-04-02T06:39:00.003+03:00

Niin, siis vaikka painotin alla tuota Stubbin nuoruutta, tarkoitus oli painottaa sitä tosiseikkaa, että hänessä suhteelliseen nuoruuteen yhdistyy kuitenkin sopivalla lailla poliitikolta vaadittava asiantuntijuuden aura; Stubb (s. 1968) on vanhempi kuin puoluejohtaja Katainen (s. 1972), mutta siinä missä Kataista vaivaa täydellinen politiikan, yhteiskunnan, työelämän, Brysselin, Helsingin ja monen muun elämän alan kokemuksen puute, on Stubbilla kaikki tämä. Katainen on toiminut opettajan sijaisena ennen puoluejohtajan uraansa, Stubb ehti jo professoriksi asti ennen siirtymistään politiikkaan.

Demokratian kriisi, eli puutarhanhoidon alkeet

2008-04-01T21:54:00.003+03:00

"'En tietenkään aio erota virastani. Älä kysy tyhmiä', Kanerva sanoo tuoreessa 7 päivää -lehdessä."

(via HS Verkkoliite 13.3.2008)

Tässä tiivistetysti länsimaisen edustuksellisen demokratian kriisi: paitsi että kaikki puolueet haluavat aina hallitukseen - hallitukseen pääsyn ja siellä pysymisen ollessa itseisarvo - myös poliitikot ovat haluttomia tekemään poliitikon asemalle väistämättömiä, henkilökohtaisia poliittisia päätöksiä; siinä missä poliittinen puolue ei äänestä hallituskoalitiota vastaan ollessaan hallituksessa tai eroa sieltä koskaan, tärkeimmänkään moraalisen kysymyksen edessä, myöskään yksittäiset poliitikot eivät koskaan näe niin suurta ristiriitaa että älyäisivät jättää tehtävänsä. Vaikka poliitikon poliittinen asema on aina luottamustoimi, joka vaatii kansan laajojen massojen luottamuksen, ei kukaan yksittäinen poliitikko koskaan vedä sellaista johtopäätöstä, että luottamus olisi mennyt - paitsi silloin, kun jotain todella suurta tapahtuu. Naisseikkailut eivät riitä, niin kuin eivät muutkaan epäilyn asteella olevat pienehköt mokat. Vaikka pitäisi. Ja tämä luottamusasia pätee myös muuten poliittisesti valittuihin virkamiehiin, kuten suojelupoliisiin ynnä muihin.

Ilkka Kanerva on menettänyt kaiken kredibiliteettinsä. Voi olla, että hänen irtosuhteensa tai suhteettomuutensa eivät suoranaisesti vaikuta hänen pätevyyteensä ulkoasiainministerin tehtävien hoitamisessa, on kuitenkin selvää että ihmisenä hän on menettänyt kaiken uskottavuuden - eihän tuota voi lukea enää uskottavaksi edes aikuisen roolissa, miten sitten ulkoministerin!

No, nyt se on kaikki ohi. Alex Stubbista leivottiin ulkoministeri ja Kanerva pääsi ansaitsemalleen sairauslomalle. Johanna Tukiainen - maailman epäeroottisin eroottinen tanssija - hemputtelee jossakin ja varmasti sympatiseeraa Ikeä. Ehkä jopa lähettää viestin tai pari. Ja pitää puutarhansa hyvin hoidettuna.

---

Stubbin valinta ulkoministeriksi on oiva paikkausyritys Kataiselta, tuolta Kanervan viimeisen mahdollisuuden antajalta, ns. hyvä veto. Paras mahdollinen veto. Ehdokkaita kokoomuksesta olisi ollut ulkoministeriksi useita, monet heistä paperilla sangenkin oivia (kuten eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja, entinen suurlähettiläs Pertti Salolainen tai Jyri "Venäjä, Venäjä ja Venäjä" Häkämies - no ehkä hänen oivuudestaan voidaan olla montaa mieltä), mutta mitä näiltä ammattitaitoisilta herrasmiehiltä puuttuu on tuoreus. Ei siis pelkästään nuoruus, vaan myös eräänlainen kulumattomuus: Stubb saapuu sittenkin, vaikka yli satatuhatta ääntä eurovaaleissa saikin, valkealla ratsullaan (ja hevosenhampaineen) politiikan kovan sisäpiirin ulkopuolelta. Brysselihän on paitsi sisäpoliittisesti elähtäneiden poliitikkojen hautuumaa myös tällaisten nuorten orhien syntypaikka. Eli eiköhän se Lokalahden Kennedykin sitten siellä nähdä ensi eurovaalien jälkeen. Ja näin kansainvälisesti pöhöttynyttä ministeriä ei tässä maassa ole vielä koskaan nähty, rohkenen väittää.

Stubb tuo tuoreen naaman - ja siis varsin teräväpiirteisen sellaisen - Suomen hallitukseen ja kokoomuksen laivan komentokannelle. Alexander Stubb, tuo kykypuolueen ensimmäinen kyky sitten Holkerin päivien. Tällä hetkellä liberaalimmat kokkarit kusevat hunajaa ja jääräpäisimmät paasikiveläis-kekkoslaiset tuhisevat että mitähän Suomen edun ajamisesta nyt tulee kun Stubbia EU-myönteisempää suomalaista poliitikkoa olisi ollut todella vaikea löytää.

Nähtäväksi jää. Stubb tietysti lupaili kulkevansa hallituksen linjassa ja omaavansa oivan kielitaitonsa ja kansainvälisten suhteittensa lisäksi myös lämpimät ja mutkattomat suhteet tasavallan presidenttiin, Suomen ulkopolitiikan johtajaan. Tämän ritarin julkisuushaarniskasta näyttää muuten olevan erinomaisen vaikeaa löytää tahroja.

Pääkaupunkiseudun asuntopolitiikka, II osa

2008-03-30T02:38:00.001+02:00

"Hyvin hiljaisen vuodenvaihteen jälkeen asuntokauppa on lähtenyt kohtuullisesti
liikkeelle, vaikka ostajat ovatkin nyt aikaisempaa selvästi varovaisempia ja
harkitsevimpia, asuntoluottolaitos Suomen Hypoteekkiyhdistys arvioi.

Hypoteekkiyhdistyksen mukaan asuntojen myyntiajat ovat pidempiä, hintaneuvottelut
tiukempia ja ostajan asema tässä mielessä aikaisempaa parempi. Vuosikymmenen
jatkunut asuntojen reipas nousuvauhti on myös laantunut.

Vaikka useissa länsimaissa asuntojen hinnat ovat kääntyneet laskuun,
Hypoteekkiyhdistys ei pidä samaa kehitystä todennäköisenä Suomessa.

Pääkaupunkiseudun erityispiirteenä on rakenteellinen ylikysyntä 'tavallisen
palkansaajan hintatason' asunnoista ja selkeä ylitarjonta heille liian kalliista
'arvoasunnoista'.

Myymättömien, valmiiden asuntojen määrä on noussut jo noin 1.500 asuntoon.
Pääkaupunkiseudulla valmiit myymättömät asunnot ovat lähes yksinomaan siinä
hintaluokassa, mihin kohtuullisen hyvätuloisellakaan palkansaajalla ei ole varaa,
yhdistys arvioi."

(HS Verkkoliite 4.3.2008)

Tämähän se on ollut jo jonkin aikaa peikkona pääkaupunkiseudulla: onko kehitys samanlaista kuin vaikkapa Lontoossa (missä on yli kuusi kertaa enemmän asukkaita) missä tavallisilla palkansaajilla ei ole varaa asua kaupungissa mutta siltikin opettajia ja palomiehiä tarvitaan myös kaupunkikeskustassa, minne he sitten joutuvat työmatkaamaan kymmenien kilometrien takaa aamuruuhkissa. No, ehkäpä Helsingin kokoisessa kaupunkiseudussa ollaan vielä kaukahkona tuosta. Toivomme.

Tuo termi 'arvoasunto' on aina ollut kiehtova: tuntuu siltä, että aina kun tonttimaata uudisrakentamiselle - ja joskus myös rankasti renoveerattujen talojen kohdalla (esim. ns. loft-asuminen) - paikalle nousee aina näitä ns. arvoasuntoja. Se tarkoittaa sitä, että vaikka neliöitä on uusissa asunnoissa melko vähän neliöhinta pyritään kuitenkin hilaamaan kohti kattoa niin, että olen monesti ihmetellyt mistä näitä kansalaisia löytyy jotka voivat ostella miljoonan asuntoja. Ja nyt sen siis joku sanookin: eihän niitä löydy.

Kuitenkin myös epäilen, onko sanalla arvoasunto Suomessa sitten kuitenkaan mitään muuta sisältöä kuin se, että asunto on kallis. Arvoasunnosta mieleen tulisi myös jonkinlainen korkea laatu, avarat tilat, erkkeri-ikkunat, korkeat huoneet, kullatut ovenkahvat, Rembrandtit seinillä ja jotenkin sellaista näyttöarvoa siis myös; asunto, joka ei ole pelkkään asumiseen, vaan osa jonkinlaista statusta tai arvorakennelmaa. Mutta minkälaisia ovat suomalaiset arvoasunnot? Kyllä, joskus ne lienevät taloja jugend-Eirassa, mutta kuulkaas kaikki, Eira on aivan helvetin pieni alue. Luulen, ja pelkään, että yhä useammin se tarkoittaa Kampin keskuksessa sijaitsevaa viidenkymmenekahden neliön kaksiota, jossa on palvelut lähellä muttei omaa parveketta - ja hintaa sen parisataa tuhatta tai enemmän.

Mediakatsaus Hesariin, laatujournalismin käärmeenpesään

2008-03-22T15:45:00.002+02:00

HS Verkkoliite kirjoittaa uimari Hanna-Maria Seppälän upeista taidoista tämän uitua Suomen ennätyksen:

"Tärkeää on myös se, että ennätys syntyi aamulla uiduissa alkuerissä, sillä Pekingin olympialaisissa finaalit uidaan poikkeuksellisesti aamujaksoissa. Tulos kertoo Seppälän kyvystä uida huipputuloksia jo aamujaksoissa."

Tärkeä uimistaktinen huomio tuossa lopuksi toimittajalta.

Sama julkaisu jatkaa. Maastohuumekätköjutussa luettiin tuomiot:

"Kaksi päätekijää sai pitkät vankeustuomiot poikkeuksellisen suuressa huumejutussa keskiviikkona Helsingin käräjäoikeudessa. Veljekset 31-vuotias Timo Tapio Hartikainen ja 37-vuotias Algot Niska, entiseltä nimeltään Ari Antero Hartikainen, saivat molemmat 13 vuotta ehdotonta vankeutta."

Taustoitus toisen tuomitun nimihistoriasta jää inhottavasti hämärän peittoon.

Myös kielikysymys on askarruttanut:

"'Kyllä jo 20 prosenttia jättää ruotsin väliin ja se on jo huolestuttavaa', arvioi ylioppilastutkintolautakunnan ruotsin jaoksen puheenjohtaja Kerstin Salminen.

Hankenin yliopistolehtori muistuttaa korkeakoulujen kovista kielitaitovaatimuksista. Hän kannattaa Lukiolaisten liiton ehdotusta muuttaa yo-koe valtion kielitutkinnon korvaavaksi kokeeksi. 'Se lisäisi motivaatiota.'

Helsingin Sanomien seuranta-abi Tomás O'Shaughnessy kirjoitti ruotsin jo syksyllä ja sai siitä eximian.

'Ruotsi on aika tärkeä kieli Suomessa, ja jatko-opintoihinkin siitä saa lähtöpisteitä. Eikä se ole kauhean vaikea kieli, kun vertaa vaikka saksaan, jota olen vähän lukenut.'"

Päivän sana: seuranta-abi. Epäselväksi jää enää, miksi ruotsin kirjoittajien väheneminen olisi huolestuttavaa. Tai edes ihmeellistä.

Taannoin YouTubessa julkaistun hulvattoman supermarketdominovideon tekemisen siunaaminen kaduttaa kauppiasta:

"Kauppias ei ymmärtänyt mihin ryhtyi, kun antoi joulupyhinä pojalleen Santeri Karviselle, 21, ja vävylleen Juri Karviselle, 25, siunauksen käydä kaupassa kuvaamassa videota.

Kuuden tunnin aikana kauppakorkeakoulussa opiskeleva kauppiaan poika ja Aslakissa lihatiskin takana työskentelevä vävy kasasivat mehutölkeistä, kahvipaketeista, puulavoista ja olutpakkauksista kaupan lattialle satojen metrien mittaisen dominorivistön, kaatoivat sen ja kuvasivat teoksen videolle yhtenä ottona.

---

Tapiolalaiset kimpaantuivat videosta kuulleessaan. Heistä se ei ollut lainkaan näppärä pila.

Kauppias sai palauteryöpyn, jonka pääsanoma oli, ettei ruoalla saa leikkiä. 'Mitä siitäkin tulee, jos myynnissä olevaa tavaraa virutetaan pitkin lattioita', haukuttiin netin keskustelupalstoilla."

Videohan on hulvaton. Ja ruoalla leikkimisestä tuskin on kysymys, nykyaikaisesti pakatut elintarvikkeet on suojattu varmasti jopa ydinlaskeumalta.

Lisäksi Hesari kirjoitti muutama päivä sitten taas kammottavaa puuta heinää, kun se otsikoi erään artikkelin "Suomessa vain yksi pätevä islaminopettaja". Vasta jutun loppupuolella kerrotaan mitä "pätevällä" tarkoitetaan: pedagogisesti asianmukaisesti suomalaisen opettajankoulutuslaitoksen läpikäynyt ja läpipäässyt. Islamilaisessa kulttuurissahan "pätevä islaminopettaja" tarkoittaisi jotain aivan muuta.

Pääkaupunkiseudun asuntopolitiikka, I osa: ministeri Vapaavuoren tohinat

2008-02-12T18:18:00.000+02:00

"Asuntoministeri Jan Vapaavuori (kok) moittii Helsingin asuntopolitiikkaa ja kehottaa kotikaupunkiaan luopumaan uusien asuntojen kokoa koskevista määräyksistä. Helsingissä on voimassa sääntö, jonka mukaan uusien asuntojen tulee olla keskimäärin 75 neliön kokoisia. 'Tämä sääntö on vahingollinen pääkaupunkiseudun asuntotilanteen ratkaisemisen kannalta', Vapaavuori sanoo.

Sääntö johtaa osaltaan siihen, että asuntoja rakennetaan nyt liian vähän ja hinnat nousevat. Erityisen haitallinen kaavamainen sääntö on vuokra-asunnoille, koska niissä kysyntä kohdistuu lähes yksinomaan pieniin asuntoihin.

'Kun haluttujen pienten asuntojen rinnalle pakotetaan rakentamaan isoja, jopa yli sadan neliön asuntoja, yhtälö ei toimi. Pieniin löytyy asukkaat, mutta isoihin ei, koska vuokrat ovat liian kalliita. Asuntoja jää rakentamatta ja asumiskurjuus vain syvenee', Vapaavuori sanoo.

Vapaavuori on erityisen huolissaan Helsingin uudesta maankäytön ja asumisen ohjelmasta, jossa keskineliösääntö on edelleen mukana. 'Asumisväljyyttä ei voi kasvattaa hallinnollisilla toimilla. Me emme elä DDR:ssä. Elintason nousu ja asuntojen hintakehitys ohjaavat asumisväljyyden kehitystä', Vapaavuori toteaa.

Väkinäiset säännöt ovat Vapaavuoren mielestä erityisen huolestuttavia, jos niitä perustellaan kilpailulla hyvistä veronmaksajista. 'Jos näin on, viimeistään tämä todistaa, että nykyinen kuntarakenne on suurin syypää asuntokurimukseen.'

'Helsingin seudun kuntien on päästävä yhteisvastuulliseen asuntopolitiikkaan, eikä kaikkein eniten kysyttyjen pienten vuokra-asuntojen rakentamista pidä rajoittaa keinotekoisesti seudun keskinäisen kilpailun nimissä.'"

(HS Verkkoliite 14.12.2007)

Se on heti kärkeen todettava, että ministeri Vapaavuori, entinen rikollinen, on aivan oikeassa vihjaillessaan pääkaupunkiseudun kuntarakenteen älyvapauteen. Mutta muuten ministeri on kyllä huolestuttavan hakoteillä omalla hallinnonalallaan.

On selvää, että pienillä asunnoilla on eniten kysyntää pääkaupunkiseudulla ja erityisesti Helsingissä. Mutta toisin kuin asuntoministeri väittää, ei pienten asuntojen rakentamisen roima lisääminen ole tähän ongelmaan kovinkaan järkevä vastaus, sillä ongelmaan liittyy elimellisesti eräs toinenkin oleellinen ongelma: "metropolialueella" asutaan paitsi ahtaasti myöskin kalliisti. On järjetöntä, että Helsingin kokoisessa kaupungissa asumisen pitäisi olla kallista ja ahdasta – eihän meillä ole mitään muuta kuin metsää täällä!

Tällä hetkellä asuntotilanne on se, että pienillä asunnoilla on kysyntää koska kuluttajilla ei yksinkertaisesti ole varaa tarpeeksi isoihin asuntoihin. Ja kun sanon tarpeeksi isoihin, kyllä, viittaan samalla siihen, että pääkaupunkiseutulaisilla on vääristynyt kuva sopivan kokoisesta asunnosta. Nuoret ostavat kahdenkymmenen neliön asuntoja sadalla tonnilla, kun sivistyneessä maailmassa kahtakymmentä neliöä ei noteerattaisi ihmisasumukseksi lainkaan. Mutta minkäs teet jos kaksiosta pitää maksaa 150 000 tai enemmän?

Tilanne on absurdi. Rakennusliikkeet moittivat alueen kaupunkeja liian hitaasta asuntoaluekaavoituksesta ja päivittelevät Suomen ilmaston vaatimien rakennusmateriaalien kalleutta sekä rakennuskustannusten nousua (ja mistähän se voi johtua?) samaan aikaan kun kuluttajat epäilevät rakennusfirmojen kartellia. Varmaankin kaikilla näillä on näppinsä pelissä, ja lopputulema on se, että Helsinki on yksi Euroopan kalleimmista kaupungeista asua.

Ottamatta kantaa tuohon mainittuun 75 neliön keskipinta-alaan jota on uusilta asunnoilta vaadittu katsoisin kuitenkin että asuntopulaan ja ylikalliisiin asumiskustannuksiin tulisi reagoida rakentamalla oikean ihmisasumuksen kriteerit täyttäviä asuntoja eikä noita parikytneliöisiä koppeja, joiden suuntaan Vapaavuori vihjaa. Selvennyksen vuoksi: myöskään 40 neliöä ei ole riittävä pariskunnalle eikä 75 neliöä lapsiperheelle. Rakentamalla isompia asuntoja asukkaiden keskimääräiset asuinneliöt lisääntyisivät.

Ylihintaiset rakennuskustannukset ja ongelmat kaavoituksessa ja tonttipulassa ovatkin sitten toinen juttu.

Tällaisen kaltaisissa kommenteissa Vapaavuori sitten viimeistään paljastaa todellisen karvansa: "Elintason nousu ja asuntojen hintakehitys ohjaavat asumisväljyyden kehitystä, Vapaavuori toteaa." Tällä hetkellä elintaso nousee mutta asuntojen hinnat nousevat suhteessa niin paljon – koska niitä ei rakenneta tarpeeksi – että täällä uhkaa samanlainen kehitys kuin Lontoossa: keskituloisilla, varsinkaan lapsiperheillä, ei ole varaa asua lähellä kaupunkikeskustaa. Asuntojen hintakehitys sinänsä voisi asumisväljyyden kehitystä ohjatakin, mutta hintakehityksen tulisi olla päinvastainen. Kyllä asumisväljyyden kehittämiseen tällä hetkellä tarvitaan ehdottomasti myös sääntelyä rakentamisessa. Mutta millaista, se onkin sitten jo vaikeampi juttu.

Hienosti Vapaavuori on kuitenkin tehtäviensä tasalla yhdessä asiassa: "Helsingin seudun kuntien on päästävä yhteisvastuulliseen asuntopolitiikkaan", sanoo hän. Se on taivahan tosi.

"Do you have a word for your fans?" "Astronaut."

2008-02-10T02:09:00.000+02:00

Robert Zimmerman a.k.a. Bob Dylan on myyttinen hahmo, se lienee selvää. Myyttisyyttä ei ainakaan karsi myöskään uusi "Dylanista kertova" Todd Haynesin (Velvet Goldmine, 1998) elokuva I’m Not There.

Dylanin Chronicles vol. 1 –muistelmakirja muutaman vuoden takaa sekä pari miehestä viime vuosina tehtyä isoa ja "kattavaa" dokumenttielokuvaa saa nyt seuraansa hyvin samoilla linjoilla liikkuvan näytelmäelokuvan. Ihastuttavasti I’m Not There pyrkii – ja onnistuu – säilyttämään alkuperäisen kohteen ja esim. Chroniclesin outouden, epäjatkuvuuden, juonettomuuden – ja näistä johtuvan epäinformatiivisuuden.

Chroniclesissa Dylan itse jutusteli. Jutut olivat katkelmia – tosia tai väritettyjä, merkityksellisiä tai merkityksettömiä – miehen elämästä, epäkronologisessa järjestyksessä. Siellä saattoi olla pitkää kuvausta kohtaamisesta miellyttävän kauppiaan kanssa maaseudulla tai sitten jopa levytyssessioasiaa miehen ollessa jo miljonääri. Uran alkuvaiheilta kertoiltiin juttuja muttei koskaan mitään liian henkilökohtaista.

Haynesin elokuva vangitsee kiehtovasti palasia Dylanin omalaatuisesta persoonasta – ja mikä valloittavinta, etenkin miestä ympäröivästä myytistä ja imagosta. Tarina koostuu useasta eri ajassa ja paikassa ja useilla eri henkilöhahmoilla miehitetystä tarinasta vailla sen kummempia alkuja tai loppuja niin, että yhteinen nimittäjä näille tarinoille on niiden päähenkilö, joka muistuttaa lauluntekijä Bob Dylania hänen eri elämänsä vaiheissa. Tarinat ilmeisesti ovat katkelmia Dylanin elämästä, tai ainakin muutamia tapahtumia voi tunnistaa historiallisesti faktuaalisiksi kohtauksiksi.

Vaikka monessa paikassa on kirjoitettu, että kyseessä on elokuva Bob Dylanista ei näin mielestäni ole. Mikä paradoksaalisinta, vain ehkäpä näyttelijätär Cate Blanchettin tähdittämässä mustavalkoisessa osuudessa päähenkilö on tietoisesti tehty Dylanin näköiseksi ja kuuloiseksi; muiden osioiden päähenkilöt vain muistuttavat Dylania hänen monissa hahmoissaan, mutteivät ulkonäöllisesti tai miljööltään. Kyse on enemmänkin elokuvasta, jonka päähenkilöt ovat hyvin samankaltaisia oikean elämän Bob Dylanin kanssa – sikäli kuin tiedämme. Yksi "Dylan" on mustaihoinen poikanen joka matkustelee kulkurina Yhdysvaltain syvässä etelässä kitaran kanssa (Dylan, kuten hyvin tiedämme, on kotoisin pohjoisesta Minnesotasta ja on juutalaista syntyperää); yksi on edesmenneen Heath Ledgerin esittämä bisnesorientoitunut nuorimies; yksi on vanha länkkäri, Richard Gere, joka asustaa eläkepäiviään pölyisessä pikkukaupungissa määrittelemättömänä aikakautena; yksi on dylanmainen hahmo jossakin kuulustelussa; yksi on Christian Balen esittämä rokkitähti; ja yksi on Blanchettin selkeä Bob, joka narisee, polttaa tupakkaa, pilkkaa kanssaihmisiä, huvittelee toimittajien kustannuksella, riekkuu Beatlesia muistuttavan kakaralauman kanssa ja ihastelee ihkaelävää Allen Ginsbergiä.

Jos Truman Capote aikanaan keksi (ja Norman Mailer loistavasti jalosti) kirjallisuudenlajin nimeltä nonfiktio, I’m Not Thereä voisi ehkäpä kuvailla sitten nonfaktaksi; se ei sinänsä ole fiktiota koska osia siitä voi moni helposti tunnistaa, muttei varsinaisesti mikään elämäkertaelokuvakaan – saatika dokumenttifilmi – koska Dylanista puhuttaessa faktoista ei koskaan voi olla varma – ja ihastuttavasti Haynes ei ole faktuaalisuuteen edes pyrkinyt.

Elokuvassa on hieno tunnelma eikä se ole todellakaan mikään musiikkielokuva. Eipä tästä juuri Bob Dylanista paljoa uutta opi, muttei se ole tarkoituskaan. Sen sijaan elokuva vie katsojan miellyttävästi maailmaan, joka voisi olla taru laulajasta nimeltä Bob Dylan.

Todellisuus on pakenevaa

2008-02-06T20:46:00.000+02:00

"Seksuaalista häirintää tapahtuu myös Euroopan unionin parlamentissa. Euroedustaja Eija-Riitta Korhola (kok) kirjoittaa blogissaan italialaisen kollegan ehdotelleen hänelle seksiä.

'Madam Korhola, minun mielestäni meidän pitäisi viettää yö yhdessä', mies sanoi Korholalle muutama vuosi sitten.

Korhola sanoo ymmärtäneensä vasta jälkeenpäin, että ehdotus oli seksuaalista häirintää.

'Ehdotus oli aivan liian mutkaton, jotta tilanteesta olisi tajunnut ahdistua.'"

(HS Verkkoliite 6.2.2008)

Mieleen tulee etsimättä ajatus 'häirinnän' märittelystä. Mikäli härittävä itse ei ymmärrä juuri tulleensa häirityksi, seksuaalisesti tai miten vaan, voiko silloin olla kyse häirinnästä? Eihän MEP Korhola häiriintynyt, varsinaisesti. (Tästä välistä olen jättänyt sanomatta että toki madam Korhola saattaa olla häiriintynyt jo aiemmin.) Ehdotus oli siis Korholan mielestä mutkaton, mikä tulkintani mukaan merkitsee pulmatonta, suoraviivaista, eikä siinä ole arvolatausta, ts. se ei sinänsä tarkoita mitään negatiivista. Ja sitten MEP Korhola "ei tajunnut ahdistua" ennen kuin, ilmeisesti, vasta myöhemmin. Voi pyhä sylvi.

Ehkäpä asian voisi kokea ihan oikeaksi (seksuaaliseksi) häirinnäksi mikäli mainittu italialainen herrasmies on jatkanut tällaisten kyselyjen/ehdotusten viljelyä parlamentaarikko Korholan seurassa myöhemmissäkin tilanteissa huolimatta siitä, että Korhola yksiselitteisesti on ensimmäisellä kerralla kiivaasti kieltänyt seksuaalisen kanssakäymisen mahdollisuuden. Mutta kaikissa muissa tapauksissa hämmästyttää, etteikö edustaja Korhola todellakaan ole tuohon ikään (48 vuotta; naimisissa ja kolmen lapsen äiti) mennessä koskaan kokenut ns. riiaamisen riittiä, joskus vonkaamiseksi, seurusteluksi, teerenpeliksi, vispilänkaupaksikin – muttei koskaan laittomuudeksi – haukuttua.

Kaikki maailman Harryt, hypätkää suohon

2008-01-15T17:45:00.000+02:00

"Käteisnostot ja luottokorttien käyttö voisivat olla maksullisia ja vain peruspankkikortin käyttö ilmaista. Näin esittää Suomen Pankin johtokunnan neuvonantaja Harri Leinonen [sic] Aamulehdessä lauantaina.

Leinosen mukaan kuluttajat käyttävät liikaa käteistä rahaa ja sen käsittely on vähittäiskaupalle kallista. Kauppa maksaa pankeille ja korttiyhtiöille huomattavia provisioita myös luotto- ja maksuaikakorteista, mutta nämä kulut on tavallisesti ynnätty tuotteiden hintaan.

Käteisrahan määrää voitaisiin vähentää hinnoittelemalla pankkiautomaattinostot. Leinonen sitoisi yhteen automaatin käytön ja tilin koron. Jos ei halua maksaa nostoista, ei saa korkoakaan. Leinonen uskoo, että käteisrahasta päästään vähitellen eroon, kun kortit digitalisoituvat ja maksut hoidetaan matkapuhelimella.

Leinonen esittää, että kauppa voisi veloittaa asiakkailta maksutavan mukaista palvelumaksua. Suomen Kaupan Liiton edustaja ei tyrmää ajatusta, vaan pitää lisämaksua yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona."

(STT, via HS Verkkoliite 12.1.2008)

Pelottavinta tässä uutisessa on se, että 2000-luvun Suomessa ”taloustieteilijät”, ja etenkin ”neuvonantajat”, eli siis aivan erityisesti ”taloustieteelliset neuvonantajat” ovat niitä, joita kuunnellaan yhteiskunnallisissa asioissa. Viimeisten parin vuosisadan aikana nämä arvostetuimmat ammattiryhmät ovat olleet insinöörit, filosofit, yhteiskuntatieteilijät – ja nykyään, ainakin 1970-luvulta lähtien, ne ovat olleet taloustieteilijät.

Todellisuudesta vieraantumisesta ei tarvinne edes mainita ääneen Harry Leinosen kommenttia lukiessa. Mutta on todella pelottavaa, että Suomen kaltaisessa teknokratiaan taipuvassa yhteiskunnassa tämä porukka, Suomen harryleinoset, harmaat, korkea-arvoiset virkamiehet, on juuri se, jolta tulleet ehdotukset pannaan täytäntöön. Ei yksikään parlamentaarisesti valittu poliittinen päättäjä tällaista uskaltaisi sanoa, kunnallisvaalivuosikin menossa ja kaikkea. Mutta pannaanpa sanat Raimo Sailaksen tai Harry Leinosen suuhun; voidaan alkaa jo laskea päiviä siihen milloin tämä pannaan käytäntöön.

No, ehkä ei sentään tässä tapauksessa, niin älyvapaa on Leinosen kalkyyli. Sivistyneessä maailmassa tietysti Leinoselle annettaisiin kenkää tällaisesta hyvästä, Suomessa uskoisin että odotellaan ettei kukaan enää muista tätä kahden viikon päästä. Parempi sekin silti kuin ajatuksen toteuttaminen.

---

Sinänsä lähtöajatus Harry Leinosella on oikea: käteisen laajamittainen käyttö on kallista verrattuna korttien käyttöön eikä käteistalouden ylläpitämiselle ole enää juurikaan tarvetta Suomen kaltaisessa maassa. Mutta ”ongelman” lähestymistapa on kovin – pelottavan – suomalainen: ”kuluttajat käyttävät liikaa käteistä rahaa”. Jo lausunnon muotoilu paljastaa asenteen: tyhmät kuluttajat tekevät tyhmyyksiään, jolloin pitää keksiä rangaistus jotteivat he enää tekisi niin. Vaikka oikeastaan kysehän on siitä, että käteisen käyttö vähenee jo nyt, mutta tulevaisuudessa sen haluttaisiin vähenevän yhä ripeämpään tahtiin; enää pitäisi miettiä keinoja, eli sitä iänikuista keppi/porkkana-vertausta, jossa tässä maassa lähes aina ensinmainittuun päädytään sen kummempaa miettimättä. Harry Leinoselle keppiä ja todellisuuskurssi.

Vittu

2008-01-05T14:38:00.000+02:00

Tällä sanalla Jari Tervo aloitti kolumninsa Uudessa Suomessa – tai siis otsikoi sen – ja mehusteli heti perään, että otti miltei kolmekymmentä vuotta keksiä lehtimiesuran vetävin otsake. Kolumni käsitteli vuoden 2007 esteettiseksi teoksi valittua parimetristä vaginaa esittävää veistosta.

Oman "urani" vetävimmästä otsakkeesta en tiedä, mutta yksi erinomaisen hyvä muitten otsikointi on syöpynyt mieleeni. Se taisi olla Helsingin Sanomain Nyt-liitteessä joskus 1990-luvun lopulla, musiikkiosastolla: "Jori Hulkkonen taitaa talon". En muista toimittajaa (Otto Talvio? Jarkko Jokelainen? Ilkka Mattila?) enkä ole edes varma oliko otsikossa mainittu houseartisti juurikin Jori Hulkkonen, mutta housemusiikkiosaamista oli kuitenkin kyse.

Mythbusters

2007-12-06T05:17:00.000+02:00

1) México Cityssä, Ciudad de Méxicossa, on suhteellisen turvallista liikkua.

2) Sol on mahdollisesti Meksikon kelvottomin olut.

3) ´Desperado´on spanglishia (eli John Wayne -espanjaa), ei oikeaa meksikoa.

4) Ainakaan México Cityssä ei vietetä siestaa.

Miehet kumipuvuissaan

2007-11-28T03:02:00.000+02:00

Kun kuulin aikanaan, että Tobey Maguire, hienoja nörttirooleja mm. Wonder Boysissa, Oman elämänsä sankarissa ja Jäämyrskyssä tehnyt poikanen, esittäisi Hämähäkkimiestä sarjakuvan uudessa filmatisoinnissa vuonna 2002, täytyy myöntää että olin kovin ihmeissäni. Hyvä näyttelijä tyhjäpäisen (jos ei nyt ihan muskelimiehen niin ainakin) supersankarin rooliin! Mikä taiteellinen itsemurha!

Ja niin totta kuin nimeni on Adam West, taiteellinen itsemurhahan tuo enemmän tai vähemmän oli. Tai ehkäpä Maguire ehtii vielä tehdä useitakin hyviä rooleja ja jopa hyvissä elokuvissa, mutta Spidermanit olivat kyllä todellista kuraa. Paljon paljon parempiakin niin sarjakuvia, elokuvia kuin sarjakuvista tehtyjä elokuviakin on nähty. Jopa tällä vuosituhannella.

Ja sitten toinen pommi: Christian Bale, yksi ikäpolvensa parhaista luonnenäyttelijöistä, ottaa Batmanin roolin!

No, tässä oli lieventävänä asianhaarana se tosiseikka, että Batmanista on tehty yksi ihan kohtalainen elokuva, Batman Returns, Tim Burtonin kauniilla tummalla värimaailmalla ja tunnelmalla; kuitenkin muut filmatisoinnit, ja etenkin lähinnä camphumoristinen Adam Westin tähdittämä 1960-luvun televisiosarja ovat olleet kuraa.

Ehkäpä kaikki pojat sitten vain haluavat esittää supersankareita. Ei kaikkien tarvitse olla John C. Reillyjä, William H. Macyja tai Philip Seymour Hoffmaneja joille ei koskaan tarjota sankarin rooleja mutta jotka tekevät hienoja uria luonnenäyttelijöinä.

Batman Begins oli kuitenkin hienoinen yllätys. Christian Balen veto oli timanttia. Myöskään mahtavan Mementon ohjaaja Christian Nolan ei pettänyt – tavallaan. Elokuvassa oli - kuten Burtonin vuosikymmenen vanhemmassa filmissä - synkkä, sarjakuvalle uskollinen tunnelma, mutta kuitenkin erilailla... kyse ei ollut burtonilaisesta fantasiamaailmasta, vaan jostain muusta. Batman Begins onnistui mahdottomaksi luulemassani tehtävässä: puetaan nuori mies kumipukuun ja pannaan se pelastamaan maailma salaperäisessä sivupersoonahahmossa ilman että kyseessä olisi komedia tai lastenelokuva. Batman Begins oli ajoittain jopa mukaansatempaava elokuva! (Toki siinä oli häpeällisetkin kohtansa, kuten genreen kuuluu...)

Yksi asia joka kuitenkin vielä mietityttää ensi vuonna ilmestyvässä, Balen tähdittämässä The Dark Knightissa on saman roolin toistaminen. Vaikka tekijäkaartia tarkastellessa näkee jo kauas että suuren flopin mahdollisuus on häviävän pieni, on kuitenkin myös jopa todennäköistä ettei mitään varsinaisen uutta olla ehkä pyrkimässäkään tekemään. Suuresti arvostamani Johnny Depp lankesi tähän ansaan viimeistään Karibian piraateissa (en todellakaan ymmärrä miten noista aineksista piti puuhastella peräti kolme elokuvaa!), Wachowskin veljekset Matrixin keinohedelmöittämisessä trilogiaksi, Quentin Tarantino Kill Billissä (jossa tosin vasta toinen osa oli se varsinainen elokuva ja jonka alunperin piti olla yksi filmi) ja niin edelleen.

Mutta Christian Bale on hengästyttävä luonnenäyttelijä. American Psycho (2000) ja The Machinist (2004) ovat tämän vuosikymmenen roolisuoritusten parhaimmistoa. Myös roolien valitsemisessa Balea ei voi kuin arvostaa. John Malkovich, yksi kaikkien aikojen henkilökohtaisia suosikkejani, sanoi viime vuonna haastattalussa, että "tällaisiin hommiin sitä joskus joutuu kun on ammattinäyttelijä" kun häneltä kyseltiin päätymisestä Eragon-fantasiaelokuvaan. Ei ehkä ihan nätisti sanottu elokuvan muita tekijöitä kohtaan, ja myös hieman hämmentävää Yhdysvaltain valioluokan näyttelijältä, joka tuskin nälkään kuolisi vaikkei ihan jokaista roolia ottaisikaan. Ja kun vielä muistaa, että JM on aiemmin tosiaan näytellyt lähinnä hyvissä elokuvissa. Tai ainakin nostanut ne mitättömyydestä keskinkertaisuuteen omalla suorituksellaan. Balen ei ole kuitenkaan vielä tarvinnut tällaista tehdä.

Bale on valinnut roolinsa aina melko hyvin, ja tällä hetkellä hänellä onkin takuulla varaa valita työnsä. Ongelma Christian Balessa oli aluksi se, että panin hänet merkille vasta vuoden 2000 kahdessa elokuvassa, loistavassa American Psychossa ja ei niin loistavassa Shaftin uudelleenlämmittelyssä; ja näissä elokuvissa Balen roolihahmot ovat niin samanlaisia, että mielikuvani oli, että kuka tahansa yhden kasvon näyttelijä (toki kaikki luonnenäyttelijät ovat enemmän tai vähemmän yhden kasvon näyttelijöitä) olisi voinut esittää nuo roolit (myöhemmin Bale on myöntänyt, että oli hänen virheensä valita niin nopeasti niin samanlainen rooli kuin hänellä Shaftissa oli American Psychon jälkeen - myönnetään). Aiemmin olin nähnyt elokuviaan ainakin Portrait of a Ladyn (1996) ja Pikku naisia (1994), mutta hän ei ollut jäänyt mieleen.

Vasta vuoden 2004 The Machinistissa huomasin näyttelijän nerokkuuden. Sittemmin useaan otteeseen hänen vanhempia elokuviaan katsoessa ei ole voinut kuin ihailla: American Psycho ei olisi todellakaan samanlainen kylmän viileä yhteiskuntakritiikki, jos alunperin Patrick Batemanin rooliin kaavailtu Leonardo DiCaprio olisi ottanut roolin. Se olisi saattanut jäädä tusinatrilleriksi.

Seuraavaksi Bale nähdään Bob Dylanina I’m Not There –nimisessä filmissä, jossa herra Dylania esittävät myös mm. Richard Gere(!), Heath Ledger(!!, joka muuten näyttää kuvien perusteella pirun hyvältä Dark Knightin Jokerin roolissa...) ja Cate Blanchett (!!!).

---

Katja Kallio kirjoittikin miltei samasta aiheesta syyskuun Imagessa. Itse en ajatellut asiaa ihan niin – että kyse on ”naapurin poikien” nousemisesta perinteisten seksiobjektien ja supersankarien saappaisiin – vaan lähestyisin aihetta nimenomaan niin, että jo mainetta luoneet luonnenäyttelijät ottavat vastaan aivan uusia ammatillisia haasteita esittämällä rooleja, joihin on perinteisesti castattu joku näyttelijänlahjoiltaan korkeintaan keskinkertainen komistus. Tällä tavoin oikeasti hyvät näyttelijät saavat ”leikin varjolla” todistaa koko maailman elokuvayleisöille – näissä supersankarieluvissa kun tuppaa olemaan massiivinen (markkinointi)budjetti – olevansa muutakin kuin yhden roolin miehiä. Ja ehkäpä mukana kuitenkin on hitunen tuota John Malkovichinkin logiikkaa...

Unia, II osa

2007-11-26T17:11:00.000+02:00

Viime yönä kaksi unta, molemmat täysin selvin päin nähtyjä:

1) Matkustin metrolla entisen tyttöystäväni kanssa keskustaan päin. Oudohkoa asiasta teki se, että tulimme keskustaan päin lännestä ja jäimme pois Lauttasaaren metroasemalla... siinä oli sitten lipuntarkastus ja toisella lipuntarkastajalla sangen keskieurooppalaiset, ellei peräti saksalaiset, jopa baijerilaiset viikset sekä musta nahkahattu ja tynnyrimaha. Mielestäni hän toimitti asiakaspalvelutehtäväänsä vailla sen vaatimaa kohteliaisuuskäytäntöä ja ajauduin kahnaukseen lipuntarkastamisasiasta. Niinpä matkakorttini otettiin haltuun ja asiaa mentiin selvittämään YTV:n/HKL:n toimistoon. Kun asiaa selviteltiin, vietimme entisen tyttöystäväni kanssa tuon luppoajan hengaamalla metroaseman päällä sijaitsevassa suuressa ostoskeskuksessa.

2) Toisessa unessa, jonka näkemisajankohta oli oikeastaan jo aamupäivä, tapahtui vielä paljon mystillisempiä asioita. Nimittäin pääosassa oli Milwaukee Admirals –jääkiekkojoukkueessa nykyään pelaava voimahyökkääjä Antti Pihlström sekä pienlentokone. Tapahtui seuraavaa: jääkiekkoilija Antti Pihlström oli lentämässä manner-Yhdysvalloista Alaskaan Juneaun kaupunkiin (en ole saanut varmistusta onko Alaskassa tuon nimistä kaupunkia mutta unessani näin oli pomminvarmasti) pienellä Cessna-tyyppisellä lentokoneella kun koneessa syttyi tulipalo ja kuusi matkustajaa saivat surmansa. Matkustajat olivat ilmeisesti jotain jengiä joiden luona Antti Pihlström oli jostain syystä Alaskassa asunut... syyt tällaiseen jäivät epäselviksi. Pilotti Antti Pihlström säilyi onnettomuudessa vahingoittumattomana.

Uneni ovat aikaansa edellä. Eikös Lauttasaareen ole suunnitteilla joku ostoskeskus sitten kun metroratakin sinne tulee? Antti Pihlströmiä en ole koskaan tavannut henkilökohtaisesti. Enkä ole latentti homoseksuaali, mielestäni.

Mielihän tässä järkkyy

2007-10-09T16:53:00.001+03:00

"Oispa siistiä olla skitsofreenikko; vois olla poliisi ja palomies samaan aikaan!"

Näin määritteli mielenterveysongelmien autuuden eräs humalainen puolituttu noin vuonna 1995 Sodankylässä.

Kolmen pennin kirja-arvostelut

2007-09-28T16:59:00.000+03:00

Vladimir Nabokov: Lolita

Briljantti kuvaus omituisesta – ja melko yksipuolisesta – rakkaussuhteesta. Leimattiin ilmestyessään pornografiaksi, ja lukemani painoksen kammottavat kioskierotiikkakannet estivät tämän oikeasti kaunokirjallisen klassikon lukemisen esim. julkisissa liikennevälineissä.

Jonathan Safran Foer: Kaikki valaistuu

Asenteellinen historiakäsitys lisää hämmennystä entisestään tässä palkitun amerikanjuutalaisen nuorenmiehen debyytissä. Paljon on kuitenkin hyvää asiaa, ja kun turhat rönsyt on karsittu pois niin seuraajaromaani Extremely Loud & Incredibly Close olikin jo sitten loistelias. Hersyvää huumoria ja historiallisten kipukohtien ruotimista.

Hunter S. Thompson: The Rum Diary

HST:n ensimmäinen romaani, joka julkaistiin kuitenkin vasta 1990-luvulla. Humehia syödään aika paljon vähemmän kolmikymmenvuotiaan Thompsonin (tässä alter egona Paul Kemp) matkalla Puerto Ricoon, ja katalyyttinä toimii kirjan otsikossakin mainittu oiva päihdeaine. Kirjasta tulee elokuva vuoden, parin päästä, samalla kokoonpanolla kuin taannoinen Terry Gilliamin ohjaama Pelkoa ja inhoa Las Vegasissakin paitsi että tällä kertaa Benicio Del Toro myös ohjaa.

Bret Easton Ellis: Amerikan psyko

Yhtä hyvä kirja kuin loistelias elokuvakin. Ehkä aavistuksen turhan pitkään jatkettu kuitenkin satiiria 1980-luvun lopun Wall Streetin juppien kulutustottumuksista. Niin, ja suomentaja huom. sana "American", otsikossakin mainittu, ei ole suomeksi "Amerikan"; ja mikä helvetti on "piukkabody" nuorta naista kuvailtaessa?

Terroria kotona, ulkomailla ja kaikkialla!

2007-09-10T20:00:00.000+03:00

"Tämä on hyvä päivä maamme turvallisuudelle", totesi Saksan sisäministeri Wolfgang Schäuble Saksan poliisin pidätettyä kolme miestä syyskuun alussa epäiltynä massiivisen terrori-iskun suunnittelemisesta ja valmistelemisesta.

Mieleen vaan tulee väistämättä, että eikö päivä ole aika kammottava saksalaisten turvallisuudentunteelle? Kyllä täällä pohjoisessa ainakin aika moni laskisi alleen pelosta jos maasta löytyisi puolen kilotonnin räjähteitä rakentelevia nuorukaisia.

Tämän täysin järjettömän kuuloisen toteamuksen takana on kuitenkin se sama jamppa, joka heinäkuun alussa vihjaili Saksan lainsäädännön laahaavan perässä tässä surullisenkuuluisassa "terrorismin vastaisessa sodassa", kun se ei salli esimerkiksi terroristien ennaltaehkäisevää surmaamista.

Ah, terrorismin vastainen sota! Mikä ihana tekosyy! Ei kun siis kielikukkanen. Siis sota pelkoa, terroria, vastaan? Se oletettavasti voitetaan pelottelemalla kansalaisia ja lietsomalla väkivaltaista suhtautumista kaikkiin epäilyttäviin "muukalaisiin". Helppohan se toki on täältä käsin Yhdysvaltain alakoulutasoista ulkoasiainhallintoa pilkata, mutta löytyy näitä teräviä täältä Euroopastakin.

ps. Maamme suurin päivälehti käy muuten juuri nyt omaa terrorin vastaista sotaansa: jo ainakin viikon päivät on rummutettu joka päivä siitä kuinka jännittävä paikka Kaisaniemen puisto on. Siellähän on jos jonkinlaista terroripesäkettä, muun muassa pusikot. Joissa vaanii raiskaajia! Hesari on jostain minulle tuntemattomasta syystä saanut tällaisen käsityksen ja pönkittää tuota pelottavan puiston mainetta joka numerossa. Itselleni tämä on mysteeri, sillä en ole koskaan pitänyt Kaisaniemen puistoa kovin pelottavana paikkana. Ainakaan sen pelottavampana kuin mitään muutakaan Helsingin puistoa. Mutta syytä ilmeisesti olisi olla peloissaan kun Helsingin Sanomat kerran sanoo niin.

ps2. Ja tästä pelottomuudesta vielä: minä olen sentään asunut Kontulassa.

Urbanisaation tragedia

2007-09-07T17:12:00.000+03:00

"Naapuri jonka tunnet nimestä", mainostaa eräs lähikauppaketju itseään. Tähän on tultu: se on monesti kaupungissa se ainoa naapuri, jonka tuntee nimestä.

Zeitgeist

2007-08-12T22:34:00.000+03:00

"Tukholma. Norjassa suurta huomiota herättäneeseen ambulanssiskandaaliin liittynyt pahoinpitelijä pidätettiin myöhään torstai-iltana, Oslon poliisi kertoi.

Kaupungin asukkaat ovat olleet raivoissaan sen jälkeen, kun Ullevålin yliopistosairaalan ambulanssi kieltäytyi viime maanantaina ottamasta pahoinpitelijän uhria kyytiin, vaikka tällä oli vakava aivoverenvuoto.

Hakkaajaksi epäillään 23-vuotiasta ghanalaissyntyistä miestä. Myös uhri oli maahanmuuttajataustainen.

Järkyttyneet silminnäkijät ovat arvostelleet norjalaislehdille ankarasti ambulanssimiehistöä, joka haukkui vain osittain tajuissaan ollutta uhria muun muassa 'siaksi'.

Sekä Ullevålin sairaalan että poliisin toiminnasta on käynnistetty sisäiset selvitykset. Maan entinen oikeusministeri, kirjailija Anne Holt totesi perjantaisessa kolumnissaan Aftenposten-lehdessä, että rasismi on päässyt juurtumaan Norjaan.

Poliisin omia menettelytapoja selvittävä erityisyksikkö selvittää poliisien toimet tilanteessa, josta uhrin perheen asianajaja on jättänyt valituksen.

Paikalla olleet poliisit päästivät ambulanssin poistumaan ja olivat perheen mukaan kiinnostuneempia uhrin henkilöpapereista kuin hänen toimittamisestaan hoitoon."

(HS Verkkoliite 10.8.2007)

Pöyristyttävää tässä asiassa on kaksi seikkaa:

Ensiksikin koko tilanne. On käsittämätöntä ajatella, että ensihoitajat, jotka ainakin Suomessa saavat - kuten koko hoitohenkilökunta - erinomaisen ensiluokkaisen koulutuksen erilaisista tilanteista selviytymiseen ja hoitohenkilökunnan etiikkaan, jättäisivät tajuttoman potilaan vaille hoitoa mistään syystä. Mikäli ensisijainen syy hoitamatta jättämiselle on vieläpä jokin niin triviaali kuin potilaan etninen alkuperä tai hygienian puute (aiemmin uutisoitiin että uhri olisi laskenut alleen) on asia kerrassaan pöyristyttävä ja jonkun on saatava monoa tämän takia.

Toiseksi, Anne Holt kirjoittaa, että "rasismi on päässyt juurtumaan Norjaan". Järkyttyneelle Holtillekin kuitenkin tiedoksi, että rasismi on yksi vanhimpia ismejä ihmiskunnan historiassa. Vasta 1900-luvun loppupuolella rasismista on tehty jotenkin paheksuttavaa ja pyrkimys fyysisiltä ominaisuuksilta erilaisten ihmisryhmien tasavertaistamiseen on alkanut. Kulttuurillisesti asia, rasismin poistaminen tai kieltäminen tai edes paheksuttavaksi määritteleminen, on todella uusi; ja vieläpä nimenomaan niin, että kyse on kulttuurillisesta ilmiöstä eikä suinkaan mistään millään muotoa "luonnollisesta" olotilasta. Uskon, ettei Norja ole tässä asiassa poikkeus.

Henkilökohtaisia tutkimuksia, I osa: uni

2007-08-10T14:34:00.000+03:00

Unessa oli ihmiskoe. Koeasetelma oli seuraavanlainen: Korkeasaarimiljöössä, jossa ihmiset - katsojat - pystyivät katsella kokeen edistymistä hieman koeaitauksen yläpuolella olevalta tasanteelta, jolla oli vain puolikorkea pleksilasinen aita, aitaukseen laitettiin ihmisiä, niin miehiä kuin naisiakin sekä vessat ja suihkut molemmille sukupuolille. Koehenkilöiden tullessa sisään aitaukseen heille tarjottiin "tervetuliaismaljat" muovisista kertakäyttömukeista. Malja sisälsi jotakin tarkemmin määrittelemätöntä alkoholipitoista juomaa.

Tulijat - joita oli kaikenikäisiä aikuisia - joivat tervetuliaismaljan mielellään. Sitten, vain hetkisen maljan nauttimisen jälkeen, ensimmäinen ihminen hakeutui wc-tiloihin. Vessaan ei nähnyt suoraan vaan se oli jonkinlainen puoli-intiimi tila. Pian kuitenkin näkyi, että ensimmäinen koehenkilö oli jo käynyt vessassa ja oli menossa suihkuun - tässä vaiheessa yhä useampi koehenkilö alkoi tunkea vessaan; ja ensimmäisen suihkuunmenoonkin löytyi syy: koehenkiöillä oli voimalline ja äkkinäinen ripuli.

Menossa oli ihmiskoe, jonka tarkoitus - tämä selvisi unen loppupuolella - oli esittää, että alkoholismi on sairaus, joka on ihmisyksilön hallitsemattomissa. Koehenkilöille oli siis järjestetty tila, jossa oli lähinnä vessat, suihkut sekä alkoholia vapaasti saatavilla; tuohon alkoholiin oli kuitenkin sekoitettu jotakin todella voimakasta laksatiivia niin, että se vaikutti humalluttavasti, siis normaalisti, mutta aiheutti myös ns. räjähtävää ripulia. Kokeessa selvisi, että huolimatta varsin vastenmielisistä sivuvaikutuksista koehenkilöt joivat alkoholia koetilanteessa runsaasti - alussa kuvailtu tilanne oli vain alkumaljan kohdalla, mutta koehenkilöt palasivat alkoholin ääreen myöhemmin koetilanteessa, joka kesti pitkän aikaa. Joka juomakerralla koehenkilöille tuli vastenmielinen ripuli, mutta silti he palasivat alkoholin pariin jälleen myöhemmässä vaiheessa.

Erittäin mielenkiintoinen ja unessa ilmeisen onnistunutkin ihmiskoe. Alkoholi on vitsaus.

Oikeus tapahtunut! ...?

2007-07-24T13:18:00.000+03:00

"Pariisi/Sofia. Bulgarian presidentti Georgi Parvanov on armahtanut viisi bulgarialaista sairaanhoitajaa ja palestiinalaislääkärin, jotka tuomittiin Libyassa hivin tartuttamisesta lapsiin.

Hoitajat ja lääkäri saapuivat Bulgarian pääkaupunkiin Sofiaan hieman ennen kello kymmentä. Libyan luovuttama kuusikko matkusti Bulgariaan Ranskan presidentin suihkukoneella.

Sofian lentokentällä heidät vastaanottivat heidän omaisensa sekä Bulgarian presidentti ja pääministeri.

Hoitajat olivat vankeudessa Libyassa yhteensä kahdeksan ja puoli vuotta.

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy sanoi armahduksen jälkeen, ettei vapautuksesta maksettu. Sarkozy matkustaa itse keskiviikkona Libyaan.

Kuusikon tuomioita kevennettiin, kun uhrien perheille maksettiin yhteensä 460 miljoonaa dollaria korvauksia.

Kun hoitajien ja lääkärin saamat kuolemantuomiot muutettiin elinkautisiksi, heidät voitiin luovuttaa Bulgariaan vuonna 1984 solmitun kansainvälisen vankisopimuksen mukaisesti. Palestiinalaislääkäri sai Bulgarian kansalaisuuden toukokuussa."

(Reuters/AP via HS Verkkoliite 24.7.2007)

Korjatkaa jos olen väärässä, mutta miksi tästä asiasta nyt pitää niin liehuttaa lippua kun Libyassa tuomitut rikolliset saatiin Eurooppaan ja armahdetuksi? Bulgarian ja Ranskan lainsäädännöstä minulla on heikot tiedot, kuten myös Libyan, mutta arvioisin että Suomessa satojen lasten tartuttaminen hi-viruksella olisi aika ison tuomion arvoinen rikos tai edes hoitovirheenä massiivinen.

Numerologiaa sunnuntaille

2007-07-22T20:28:00.000+03:00

Mikäli elopainolla ja syntymävuosiluvun kahden viimeisen numeron muodostamalla luvulla on jokin suhde, painoni on nuorenemaan päin ja seuraavien vuosien aikana, mikäli vielä jatkan matkustelua ja siirtomaaherran elämäntyyliäni, saavutan oman syntymäni ajankohdan. Elämme historiallisia aikoja. (Tämän suhteen olemassaoloahan ei toki ole syytä epäillä.)

Kesä on tylsää aikaa

2007-07-17T22:39:00.000+03:00

Tämän hetken ärsyttävimmät - ja ehkäpä myös yleisimmät - kirjoitusvirheet internetin keskustelupalstoilla:

1. kuullostaa - esim. "miltäs kuullostaa?"
2. viimme - esim. "viimme kesänä"
3. puollustaa - esim. "Israel vain puollustaa kansalleen luvattua maata"

Pääministerin julkisuuslinjauksista vielä

2007-06-20T12:51:00.000+03:00

Viitaten edelliseen tekstiin: muutkin ovat huomanneet pääministerin tiedotuspolitiikan niukkuuden, tosin ns. ammatilliselta puolelta.

Poliitikkojen ja median vastuu

2007-06-18T18:15:00.000+03:00

Viime aikoina - tarkemmin sanottuna kai viime vuosina - pääministerimme on ollut uutisissa. Tässä ei kai ole mitään ihmeellistä, pääministerit kun tuppaavat olemaan uutisissa, usein. Ihmetystä herättää kuitenkin se, mistä asioista pääministeri on ollut uutisissa - hänen puolustelijansa toki yrittävät vähätellä näitä asioita sanomalla, että pääministeri on ollut lööpeissä, kyse on lööppijournalismista, jonkinlaisesta ajojahdista; mutta tosiasia on, että kyllä hän on ihan uutiskynnyksenkin monesti ylittänyt - ja nimenomaan henkilökohtaisilla asioillaan (jos kohta toki myös poliittisilla toimillaan).

Tässä muutamia tapauksia:
-asumusero
-avioero
-seurustelu opettaja Susan Ruususen, ent. Kurosen, kanssa
-Kurosen intiimit paljastukset
-seurustelu kansanedustaja Merikukka Forsiuksen kanssa
-lauantain ja sunnuntain välisenä yönä Lohjan terveyskeskuksessa käynti edustaja Forsiuksen ja tuntemattomaksi jääneen päähän loukkaantuneen henkilön kanssa

Oudoksuttava yhteinen piirre näissä kaikissa on ollut se, että pääministeri ei ole kommentoinut yhtäkään asiaa, tai jos on, sanomalla että nämä asiat ovat hänen yksityisasioitaan. Täten pääministerin julkisen hahmon ympärille on kehittynyt hyvin outo pilvi hämäriä yksityiselämän asioita, jotka elävät omaa elämäänsä lehdistön sivuilla - asioita, jotka todennäköisesti eivät todellisuudessa ole mitenkään okkultistisia tai muutenkaan mystisiä vaan ns. jokapäiväiseen suomalaiseen elämään kuuluvia, mutta näiden kommentoimatta jättäminen on vain kiihdyttänyt epäluuloja niiden ympärillä. Kuka oli tuo päänsä Lohjalla loukannut mies? Miten hän oli sen loukannut? Mitä pääministeri teki edustaja Forsiuksen kanssa Lohjalla, jos ei heillä ole mitään "säpinää"? Ja jos säpinää on, miksei median hurinaa tiedotettaisi ihan rehellisesti hiljaiseksi?

Pienellä tiedotuspolitiikan poikasella näistä selvittäisiin. Niin mielenkiinnoton hahmo kuin Matti Vanhanen (kesk) alunperin onkin on hänen hahmonsa toki tullut paljon kiinnostavammaksi; kenenpä mielenkiinto - mahdollisesti, politiikasta puhuttaessa, vahingoniloisesti - ei heräisi, kun kuulee kahden korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevan tunnetun yksineläjän pitäneen seuraa viikonloppuyönä verta vuotavalle henkilölle? Nakkikioskitappelu! Romanssi! Mustasukkaisuutta! Kolmiodraama! Keskustalainen alakoukku!

Muutenkin pääministeri on koko ministerinurallaan oudoksuttanut. Ensin hän totesi ettei pääministerin toimi kiinnosta häntä noustuaan pääministeriksi. Sitten hän on kasvanut toimeen kiinni vallanhimolta haiskahtavalla tavalla: viime vaalien jälkeen ilmoitettiin, että kaikki eduskuntapuolueet ovat halukkaita hallitusyhteistyöhön, ja Vanhanen myhäili; lopulta hallituksen kokoonpanolla tai linjalla ei ollut sen suurempaa merkitystä, kunhan vain saatiin aikaiseksi enemmistöhallitus joka istuu koko nelivuotiskauden. Ei suuria uudistuksia luvassa.

Niukan tiedottamisen linjan povailtiin saavan käänteen lähitulevaisuudessa valtiomme korkeimmassa johdossa kun niukkasanainen tasavallan presidentin tiedottaja Maria Romantshuk sanoutui irti tehtävistään. Myös presidentti itse on ottanut sangen vaiteliaan linjan oikeastaan koko presidenttikautensa ajan, joten todennäköisesti tiedottajan ero ei kuitenkaan suurta muutosta tuo. Mutta ehkäpä nyt olisi Halosellakin aika profiilinnostoon viimeisen presidenttikautensa ollessa jo pitkällä vauhdissa.

Jotain se presidenttikin silti aina kommentoi: Halonenhan juuri totesi reilu viikko sitten politiikan toimittajien yhdistyksen juhlaseminaarissa, että toivoisi median olevan maltillinen poliitikkojen yksityiselämää ruotiessaan. Lausunto oli sinänsä melko pöyristyttävä, mediallahan on paitsi oikeus myös velvollisuus vahtia julkisen vallan käyttäjien nuhteettomuutta. Äänestävälle rahvaalle kuuluu ilman muuta tieto siitä, onko pääministeri kenties pamauttanut oikean suoran tämän lohjalaismiehen leukaperiin nakkikioskijonossa vai oliko mies vain kadulta verissä päin makaamasta löydetty uhri. Myös tasavallan presidentti tarvitsee vahtikoiransa. Tämän tason vallanpitäjien ei pitäisi vielä kyynelehtiä parisuhdeasioillaan spekuloimisella.

Presidentti tosin hieman paikkaili omaa lausuntoaan vielä samassa tilaisuudessa lausumalla, että "jättäkää edes lapset rauhaan". Tähän toki voi yhtyä, mutta eipä suomalaisessa mediassa poliitikkojen lasten tekemisillä juuri olekaan mässäilty, poikkeuksena toki b-sarjalaisen Matti Ahteen kokaa nokkaan vetävä poika Jussi. Täysi-ikäinen toki hänkin.

ps. Nyt kesällähän näitä on helppo kirjoitella kun politiikkakin elää vaisua kauttaan. Toisaalta vaalien alla olisi ollut mielenkiintoisempaa seurata keskustelua tämänkin lohjalaisen terveyskeskusreissun tiimoilla.

Faabelikisan satoa

2007-06-18T00:51:00.000+03:00

Tässä muutamia otoksia vastikään varsin suljetun piirin parissa järjestetystä pikaeläinsatukirjoituskilpailusta.

"Kerran erääseen sorsaperheeseen syntyi ruma ankanpoikanen jota lammikon asukkaat kiusasivat & ahdistelivat seksuaalisesti. Sitten rumasta ankanpoikasesta kasvoi suunnaton ja kiiluvasilmäinen joutsenlisko joka kosti kokemansa vääryydet aina kolmanteen polveen asti. Kunnes se joutui paistiksi seisovaan pöytään jonka välittömässä läheisyydessä ratkaistiin työväenkysymystä."

-Juha K., 27

"Suomen joutsen uiskenteli Aurajokea ylös Suomen Turun keskustassa. Joella se kohtasi talvella baari-illan päätteeksi heikoilla jäillä jokea ylittämään lähteneen ja helmikuusta asti kadoksissa olleen nuoren miehen, raisiolaisen Pertti Olavi Kostiaisen, kalmon. Suomen joutsen sanoi kalmolle: "Tokkopa kannatti lähteä vaikutuksen alaisena jokea jäitä myöten ylittämään Suomen Turun leudossa helmikuussa kuudenkymmenen metrin matkansäästön takia." Kalmo vastasi hyytävästi: "Haist huilu."

Kaksi päivää myöhemmin Varsinaissuomen palo- ja pelastuslaitoksen vapaapalokuntalainen, kolmen tähden sudenpentukenraali Tuppo Korusvaara naarasi kalmon joesta. Hautajaisissa Pertti Olavi Kostiaisen äiti itki, mutta kahvi oli hyvää ja kuumaa."

-turbolusikka

"Pieni ja sairas siili puskan alla piili. Oli kerännyt talven varalta hiiltä, varalta siltä, että kylmä tulee. Ei tiennyt siili ilmastonmuutoksesta. Tuli leuto talvi, ja siili poltti hiilet silti. Köhi aikansa, kunnes sai häkämyrkytyksen ja aiheutti nuotiollaan maailman tuhoutumisen. Vielä nykyäänkin ihmiset mmuistelevat Marsista käsin, että "vitun siili poltti maan". Mutta eivät tienneet, että kyllä siiliä harmitti myös itseään."

-Miikka R., 25

Bad Motherfucker

2007-06-04T03:15:00.000+03:00

Aika kivaa leffamemorabiliaa.

Kesän kuumin hotti

2007-05-31T13:27:00.001+03:00

Nuorten juomakulttuuri

2007-05-30T00:39:00.000+03:00

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö on julkaissut lehdykän nimeltä Bileopas korkeakouluopiskelijalle ja bileiden järjestäjälle. Opas on osa Mäyräkoirasta sikspäkkiin -projektia, jonka tarkoitus on kohtuullistaa nuorten juomatapoja.

Bileoppaassa muun muassa kysytään omantunnon kysymyksiä. Jotenkin vaan tuntuu aika todellisuudesta vieraantuneelta (vai onko vika lukijassa?) kun kysymyksenasettelut ovat esimerkiksi seuraavanlaisia:

"Milloin olet parhaimmillasi? Selvin päin, parin juoman jälkeen vai sikspäkin tyhjennettyäsi?"

Tuntuu että tuossa ei nyt ole menty ihan tarpeeksi pitkälle. Itse ainakin jäin odottamaan hieman jyrkempää skaalaa kysymyksen vaihtoehtojen loppupuolelta...

"Kun menet bileisiin, osta mieluummin hieman liian vähän juomaa kuin liikaa. Kun juomaa ei ole, sitä ei tule juotua! Jos sitä on, on sen juomatta jättäminen vaikeampaa."

Hmm...

"Juo vain yksi juoma tunnissa. Baarissakaan ei ole pakko koko aikaa juoda."

HMMMM...

Toki oppaassa on asiaakin. Ja tuoretta näkökulmaa, kuten nuorisoa kosiskelevia varoituksia "siideripepusta" ja kaljamahasta. Mutta mutta... jotenkin sitä haluaisi kuitenkin uskoa että a) kukaan ei lue tällaisia sormenheristelyoppaita ja b) nämä ovat vähän tällaisia 80-luvun juttuja... ehkäpä yli parikymppiset korkeakouluopiskelijat eivät kuitenkaan ole enää tällaista kohdeyleisöä näille. Ja muutenkin luulisi että he ovat sitä porukkaa joka saattaisi hieman tietää asioista jo ilman tätäkin läpyskää.

Mutta mutta. Suomi on aina ollut tällaisen materiaalin luvattu maa. Kukaanhan ei opi juomalla, vaan valistuksella - ja vielä paremmin kielloilla! Toisaalta: onhan tällaisella toki sekin vaikutus, kuten vaikkapa mainonnasta tiedetään, että mitä enemmän paskaa (tietoa, brändiä, kuvastoa, infoa) tuuppaa kuluttajien ja kansalaisten ulottuville sitä enemmän sillä todennäköisesti jollain enemmän tai vähemmän tiedostavalla tasolla on vaikutusta. Kukaan tuskin voi sanoa enää 2000-luvulla etteikö tietäisi tupakoinnin tai alkoholin vaaroista tai tuntisi Pepsin tuotemerkkiä. Joten jonon jatkoksi vaan.

Tarkastus

2007-05-27T03:04:00.000+03:00

"Mutta hitaasti silmät, kaksi kerrallaan, loivat taas uteliaita pilkahduksiaan, ensin herra Nackybalin suuntaan, ja sitten Louit'n suuntaan, joka täten rohkaistuna jatkoi, Ruumiillinen teillä on edessänne, jalat ovat isot ja lättänät, ja hän eteni hitaasti ylöspäin, kunnes tuli päähän asti, josta, kuten muustakin, hän sanoi monia asioita, toiset hyviä, toiset kauniita, toiset erittäin hyviä, toiset surkeita ja toiset loistavia. Sitten herra Fitzwein sanoi, Entä miehen t-t-terveys, onko se siedettävä? Pystyykö hän suuntaamaan askeleensa avuitta? Pystyykö istuutumaan, istumaan, nousemaan, seisomaan, syömään, juomaan, menemään vuoteeseen, nukkumaan, nousemaan ja hoitamaan velvollisuuksiaan, avuitta? Kyllä kyllä, hyvä herra, Louit sanoi, ja hän pystyy myös ulostamaan yksin ponnistaen. Hyvä, hyvä, sanoi herra Fitzwein. Hän lisäsi, Entä hänen seksuaalielämänsä, ulostamisesta puheen ollen? Sellaista kuin se on koyhällä poikamiehellä, jolla on luotaantyöntävä ulkonäkö, Louit sanoi, ei millään pahalla. Suokaa anteeksi, sanoi herra MacStern. Siitä karsastus, Louit sanoi. No hyvä, herra Fitzwein sanoi, meille tuottaa aina iloa, ensinnäkin minulle minun osaltani, ja toiseksi kollegoilleni heidän osaltaan, tavata ääliö, joka on peräisin toisenlaisesta elämän sumpusta kuin meidän sumppumme, minun sumppuni ja heidän sumppunsa, ja tältä osin otaksun meidän olevan Teille kiitollisia, herra Louit."

Samuel Beckett: Watt (2006, Basam Books, suom. Caj Westerberg; alkup. 1946)

Mainos

2007-05-27T02:40:00.001+03:00

"Oletteko kokeillut Bandoa, herra Graves, Arthur sanoi. Kapseli ennen ja jälkeen aterian, vähässä lämpimässä maidossa, ja taas illalla, ennen painumista pehkuihin. Minä olin kokeillut kaikkea ja olin läpikotaisin tympääntynyt, kun muuan ystävä puhui minulle Bandosta. Hänen miehensä piti huolta siitä, että sitä aina oli, ymmärrättehän. Kokeilkaa sitä, hän sanoi, ja tulkaa takaisin viiden kuuden vuoden päästä. Minä kokeilin sitä, herra Graves. Se muutti kokonaan näkemykseni elämästä. Oltuani äreä, haluton, ummetusta poteva mies, hilseilevä, ystävien karttama, hengitykseni oltua löyhkäävä ja ruokahaluni turmeltunut (vuosikausiin en ollut syönyt muuta kuin runsasrasvaista pekonia) minusta tuli, käytettyäni neljä vuotta Bandoa, eloisa, rauhaton, suosittu nudisti, päivittäisen terveyteni säännöllinen hoitaja, melkein isä ja keitettyjen perunoiden ystävä. Bando. Kirjoitetaan niin kuin lausutaan.

Herra Graves lupasi kokeilla sitä."

Samuel Beckett: Watt (2006, Basam Books, suom. Caj Westerberg; alkup. 1946)

Cock in the forehead

2007-05-03T19:12:00.000+03:00

Parasta juuri nyt:

-Elisa! Hyvää palvelua jo vuodesta 2059!
-Wappu! Huh hellettä!
-Lätkän MM! Punakone vähän pöllytti mutta onneksi jo Tanska ja Sveitsi on kaatuneet huippupelillä!
-Euroviisut! Rohkeita esiintymisiä! Huikeaa show'ta! Tarttuvia kertosäkeitä! ...ja Hanna Pakarinen.
-Jan Vapaavuori!

Odotamme jo innolla:

-Lätkän MM! Suomi-Ruotsi; kuka tällä kertaa kaataa Suomen yksinään kun NHL-miehiäkin on Ruotsilla vain yksi? Jörgen Jönsson?
-2.6. Suomi-Serbia! Jalkapallon EM-kisojen karsintaa; samanlainen huippupeli Suomelta kuin Azerbaidzanissa? Forssell yhä penkillä?
-Juhannus! Sataako lunta?
-Mulla treffit! Tuleeko fyysisesti turpaan vai riittääkö jäänkylmä tunnelma?
-Jyri Häkämies!

Mun tila

2007-04-27T16:42:00.000+03:00

Siis mikä juttu. Myspace. Olen yrittänyt useita kertoja lähestyä sitä kun siitä kohistaan ja kaikkien pitäis olla siellä. Ja moni näemmä onkin, Olavi Virrasta suomalaiseen liikennemyymäläketjuun. Siis häh.

Ja siis koko homman sisältö on se että siellä voi kuunnella muutaman raidan orkesterien musiikkia ja sitten siellä on vieraskirja jossa kaikki viestit on jotain salakieltä: "kiitti lisäyksestä!" "Thanx for the add! =)" Mitä lisäarvoa tämä tuo perinteisille orkesterin nettisivuille?

Vittu IRC-galleriassakin on enemmän järkeä mun mielestä.

Suomalaista kaupunkisuunnittelukitinää, VII osa: Espoo kirjallisuudessa

2007-04-27T01:03:00.000+03:00

"Pitkälle iloiselle 90-luvulle piti elää Helsingissä ennen kuin aloin kutsua sitä kotikaupungikseni. Pian sen jälkeen muutimme Espooseen. Sitä en osaa vielä kutsua kodikseni. Moni ei kutsu sitä edes kaupungiksi.

Kun kerron lähteväni Espoon Olarista kaupungille, niin se tarkoittaa Helsinkiä. Kun olen Mannerheimintiellä, tunnen olevani kaupungissa, ja kun pääsen Forumin kohdalle, muistan hehkuvan kuuman kesäisen päivän vuodelta 1968, kun äidilleni etsittiin sieltäkin tuntikausia riivattua tunikaa.

Se oli muotia."

Jari Tervo: Helsingin epäkohtia (Helsinki 450-vuotias. Kaupunki meren sylissä, 2000)

"Kuluttajan tulisi olla varuillaan, että esimerkiksi satunnainen auton käyttö työ- ja asiointimatkoihin ei muutu rutiiniksi. Jos auton käyttö olisi ollut tarpeeksi hankalaa esimerkiksi 1960-luvun markkinoiden vapautuessa, maaseudun joukkoliikenne toimisi nykyään ehkä paremmin. Yhdyskuntarakenne olisi keskitetympi ja Espoon kaltaisia autoistumista edistäviä yhdyskuntarakenteita ei olisi päässyt syntymään."

(Mika Pantzar: Kuinka teknologia kesytetään. Kulutuksen tieteestä kulutuksen taiteeseen. Helsinki: Hanki ja jää, 1996, s. 111)

ps. Tässä juttusarjassa puitiin siis lähinnä vasta kaupunkisuunnittelun teknisiä ongelmia ja virhearvioita. Vähintään yhtä tärkeä osa tätä aihepiiriä olisi tietenkin varsinaisen kaupunkikulttuurin kehittäminen. Mutta se on toinen, vielä niin paljon vaikeampi ja laajempi aihe. Jos nyt ensin pantaisiin näitä isoja puitteita kuntoon.

Pommitetun kaupungin nuket

2007-04-20T12:37:00.000+03:00

she's the kind of girl
who leaves out condoms on the bedroom dresser
just to make you jealous
of the men she fucked before you met her

Dresden Dolls: Dirty Business
Yes, Virginia (2006, Roadrunner)

Hyi hitto. Todella vastenmielisen vetävä laulu!

Tämähän on nyt jo vasten tapojani, II osa (siis runoelman siteeraaminen - se kun on huonoa toimituspolitiikkaa), mutta mielestäni kaikkien pitäisi tutustua vuosi, pari sitten New Yorkin kuuminta hottia edustaneeseen Dresden Dollsiin. Hands down.

Hallitus kuitenkin nimitettiin

2007-04-19T15:12:00.000+03:00

No nythän sitten joku valveutunut kansalainen olikin parahiksi tehnyt kyselyn oikeuskanslerin vai oliko se oikeusasiamiehen toimistoon tuosta alla mainitusta lain velvoitteesta, että ministerien pitäisi olla rehellisiä ja taitaviksi tunnettuja suomalaisia. Oikeustieteellinen vastaus oli, että ministerille ei tuon laissa määritellyn velvoitteen perusteella voi tehdä yksityiskohtaista selvitystä tämän rehellisyydestä kuten vaikkapa valtion virkamiehille tehdään. Juridisesti homma on siis selvä, ja eettinen vastuu jätetään ministerit nimittävälle tasavallan presidentille. Itsenäisen Suomen historiassa presidentti ei ole koskaan jättänyt nimittämättä ministeriä toimeensa näihin seikkoihin vedoten.

Itselleni on kerran tehty turvallisuusselvitys valtion virkaan. Selvisin tuolloin. Uudesta hallituksesta kaikki eivät todennäköisesti olisi selvinneet.

Taitavat ja rehelliset

2007-04-18T12:30:00.000+03:00

Nyt on sitten uuden hallituksen postit ja salkut jaettu, innovatiivisuutta, osaamista ja kilpailukykyä hallitusohjelmassa hehkutettu ja Paavo Väyrysen paluulento Brysseliin peruttu. Isänmaa on raiteillaan. Uudet ministerit ovat melkein kaikki "rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia". Vain kahdella kahdestakymmenestä on vankeusrangaistus alla ja yhdellä oikeuskanslerin huomautus huonosti hoidetusta ministerintyöstä.

Suomalaista kaupunkisuunnittelukitinää, VI osa: puutarhakaupunki-ideologia eli Helsingin kaupunkisuunnittelun historialliset ensimmäiset virheet

2007-03-28T12:02:00.000+03:00

Muualla maailmassa moderneja suurkaupunkeja alkoi syntyä varsinaisesti, melko vaivihkaa 1800-luvun loppupuoliskolla teollisuuden vaatiessa isoja yksikköjä tuotantoon. Suomessa tämä kehitys alkoi ainoan suurkaupunkimme osalta toisen maailmansodan jälkeen. Vielä 1910-luvulla Kallio oli asuttamaton kallio ja Punavuori kunnon kansalaisten ulottumattomissa huorien ja merimiesten leikkipaikkana.

Yleismaailmallinen ilmiö teollistumisessa on, että työvoimaa muuttaa maalta kaupunkiin töihin tehtaisiin, koska niissä maksetaan parempaa palkkaa kuin maataloustyöstä - kyse on työnjaon mukanaan tuomista hyödyistä. Myös maatalouden kehittyessä se vaatii yhä vähemmän työvoimaa. Koska Suomessa tämä kaupunkien kasvu ajoittui niin myöhäiseen ajankohtaan, ei se tapahtunut aivan suunnittelematta ja yllättäen kuten muualla maailmassa kun kasvu oli kaikki arviot huimasti nopeampaa ja voimakkaampaa.

Niinpä Suomessa omaksuttiin ajatus puutarhakaupungista: päättelyketju menee niin, että koska uusien teollisuuslaitosten työvoima muuttaa maalta kaupunkiin, yritetäänpä puuhata maalaisille ns. pehmeä lasku rakentamalla "puutarhakaupunkeja" eli jonkinlaisia kaupungin ja maaseudun välimuotoja - kyllä, siis juuri niitä joita nykyään kutsutaan lähiöiksi, niitä kuolleelta vaikuttavia asumisalueita joiden keskellä on betonista tehty tori ostareineen. Ostari rakennettiin ikään kuin "minikeskustaksi" niin, että kuviteltiin että sittenhän niitten entisten landejen ei tarvitse mennä keskustan ilmaa pilaamaan kun ne voivat asioida K-marketissa, pankissa, postissa ja eritoten Alkossa yhden ja saman katon alla ostarilla!

Näin syntyi käytännössä Espoo. Nykyisin ehkäpä jotkut ovat jo huomanneet, että ihmiset asioivat siltikin keskustassa eivätkä vain hengaa ostarilla (mitä toki sitäkin tapahtuu, mutta perjantai-iltaiset teinit ostarille eivät liene sitä mitä kaupunginsuunnitteluisillä oli mielessä 1940-luvulla...)

Tällainen ostari-ja-sen-ympärillä-lähiö -tyyppinen kaupunkirakentaminen on aiheuttanut suurimman osan ongelmista pääkaupunkiseudullamme. Tämä rakenne vaatii massiivista kuljetusinfrastruktuuria eli kehä- ja sisääntuloväyliä, metroja ja junia, ja se tekee asumisesta väljää mikä vain lisää kuljetuskapasiteetin tarvetta välimatkojen pidetessä. Ihmiset kuitenkin yhä käyvät paljolti kaupungin keskustassa niin töissä kuin ostoksillakin. Ja yleensä kaupunkilaiset haluavat myös kaupunkilaiselämää, jota tarjoaa toimiva keskusta.

Walter Yetnikoff with David Ritz: Howling at the Moon (2004, Abacus)

2007-03-27T14:39:00.000+03:00

"After her third orgasm, Jackie O looked at me with a mixture of gratitude and awe.

'Jack was a powerful lover,' she said. 'Ari was a passionate man. But you, Walter Yetnikoff, you're nothing short of astounding.'

I smiled a knowing smile. I knew I was good, but I'd never before satisfied a woman of such standing. After all, for those who came of age during Camelot, Jackie was our queen.

'Be my king,' she said. 'Love me like this for the rest of my life. Take me, Walter. Take me again...'"

CBS Recordsin (mm. Columbia Records, Epic) 1970-80-lukujen huonokäytöksinen levy-yhtiömoguli, brooklyninjuutalainen Walter Yetnikoff paljastaa muutaman vuoden takaisessa kohukirjassaan. Yllä oleva sitaatti on tosin vain omaelämäkerran aloitus, joka myöhemmin samalla sivulla paljastuu päiväuneksi 1980-luvun lopun vuosilta, jolloin Yetnikoff oli professionaaliuransa huipulla ja ensimmäinen rouva Jackie O oli lähestynyt Yetnikoffia omaelämäkerran kirjoittamisen tiimoilta. Kirja siis julkaistiin loppujen lopuksi vasta lähes viisitoista vuotta mogulin kaatumisen jälkeen. Kuitenkin, paljon myös edellä kuvatun kaltaista mehustelua kirjasta löytyy. Ja onpahan muuten yksi raflaavimmista kirjanaloituksista ikinä. Jari Tervokin varmaan tykkäisi.

Miltei aina on mielenkiintoista lukea superrikkaiden ja -kauniiden kokaiinin snorttaamisesta ja seksistä. Toinen asia on, miten lopettaa tällaiset tarinat: Yetnikoffin tapaus on surullista luettavaa, nimittäin niin antaumuksellisesti kuin bileitä Mick Jaggerin, Barbra Streisandin, Marvin Gayen, David Geffenin, Tommy Mottolan ja muiden - myös nimeltä mainitsemattomien tähtien - kanssa kuvataankin, lopulta, vuonna 1990, samana vuonna jolloin myöhemmin sai kengänkuvan takalistoonsa (enne?), Yetnikoff menee vieroitukseen ja omistaa loppuelämänsä (joka ei siis ole vielä muuten ohi) 12 askeleen vieroitusohjelmalle. Kirjan loppuluvuissa jo yli seitsenkymppinen vanha herra lähinnä ylistää jumalaa ja elämän pieniä iloja. Tylsää.

Toinen asia joka ei voi olla pistämättä silmään on vähäinen kirjoittaminen musiikista. Yetnikoff on taustaltaan lakimies, joka astui CBS:n palvelukseen sopimuslakimiehenä; kuitenkin luulisi Michael Jacksonin "good fatherin" ja ehkä 1980-luvun merkittävimmän musiikkibisneshahmon olleen intohimoinen musiikin ystävä... musiikista hän kirjoittaa kirjassaan lähinnä taloudellisena toimintana: "hitit" on asian ydin. No, ilmeisesti tämä asennoituminen oli hänen mielestään asiallinen ja menestyksekäs. Mistään varsinaisesta taidemesenaatista ei kuitenkaan voitane puhua.

Huumeet, seksi, rock and roll. Siis kyllähän tällainen kuitenkin harrypotterit aina voittaa!

Populaarikulttuurin degeneraatio: pieni televisio-otanta

2007-03-26T14:16:00.000+03:00

Mulla näkyy neljä musiikkikanavaa televisiosta: Puolan ja Saksan Viva, Ranskan MTV ja VH1. Saksan Vivalta tulee lähinnä Zed-, Jamba- ja muita kännykän soittoäänimainoksia - ja silloin kun tulee vähän musiikkia niin se on jotain Tokyo Hotelia (saksalainen teinipumppu). Ranskan MTV:ltä tulee pelkkää tositelevisiota: Parental Control, Room Raiders, Making the Band ynnä muuta sietämätöntä kalifornialaisnuorison känisemistä (ihan totta, amerikkalaisteinit osaavat vain honottaa ja känistä - tosin nämä on aina dubattu ranskaksi niin sitä ärsyttävää alkuperäisääntä ei tarvitse kuunnella). VH1:ltä tulee vain kasarimusaa. Siis Puolan Viva on ainoa katsomisen arvoinen. Ja sielläkin välispiikit menevät aikasta lailla ohi.

Mitä on tapahtunut populaarikulttuurille? Haluaisin vain kuunnella länsimaista popmusiikkia... silloin kun olin nuori MTV oli lyhenne sanoista MusicTelevision.

Suomalaista kaupunkisuunnittelukitinää, V osa: liikennesuunnittelu

2007-03-25T15:30:00.000+03:00

Jokin aika sitten tutkiskelin niin sanottua Pisararata-suunnitelmaa. Aika nokkelaa, joskin kalliin oloista. Kuitenkin ongelmia on hyvin kartoitettu ja suunnitelmassa panostettu pitkälle tulevaisuuteen. Ideahan tässä ideassa on, että koska Helsingin rautatieasema on liian pieni eikä sinne enää voi oikein lisää ratojakaan vetää, tulisi rakentaa pisaranmallinen rata Pasilasta etelään tunneliin niin, että pisaran alaosa olisi rautatieaseman alla. Pisaran halkaisija olisi sellainen, että maanalaiset rautatieasemat olisi radan varrelle mahdollista rakentaa myös Töölöön ja Hakaniemeen. Näin pohjoisesta Helsinkiin saapuvat junat - tai osa niistä, sillä toki rautatieasema säilyisi rautatiekäytössä - menisivät Pasilan jälkeen tunneliin ja kiertäisivät pisaranmallisen radan pysähtyen esimerkiksi siis kokonaista kolmella asemalla Helsingin kantakaupungin alueella.

Toinen tervetullut liikenneidea on jo aloitteilla oleva Marjarata Vantaalla, joka mahdollistaisi myös raitioliikenteen Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Marja-Vantaan maiden osto Vantaan kaupungin toimesta mm. tätä ratasuunnitelmaa silmällä pitäen sen sijaan ei ihan vastannut mielikuvaani järkevästä kunnallisveroeurojen käytöstä. Mutta siitä jo aiemmin. Kuitenkin järkevän joukkoliikennemahdollisuuden saaminen lentoasemalle olisi äärimmäisen kannatettava idea.

Suurin liikenneongelma pääkaupunkiseudulla (jota siis Helsingiksi haluaisin kutsua) on helppo nähdä kartasta: Helsinki on niemi, jolloin keskustaan saapuvilla ei ole montaa reittivaihtoehtoa - niemi on maantieteellinen muodostelma, joka on veden saartama kolmelta suunnalta. Varsinkin Espoosta (ks. aiemmin) päin tullaan keskustaan mielellään autolla ja vastustetaan joukkoliikennettä koska se tulisi espoolaisveronmaksajille kalliiksi (ks. aiemmin). Toki Espoo on myös aikanaan rakennettu niin, että yksityisautoilu on pääasiallinen liikkumismuoto siellä ja sieltä.

Länsimetro, joka olisi pitänyt rakentaa ehkä jo vuosikymmeniä sitten, on nyt sitten kai vihdoin tulossa espoolaisten kiusaksi. Hyvä näin. Tämäkin projekti olisi ehkä ollut toteutettavissa paljon aiemmin jos näitä keinotekoisia kunnanrajoja ei olisi (ks. aiemmin). Mielestäni ei ole millään muotoa espoolaisten veronmaksajien päätettävissä Helsingin liikennesuunnittelu: espoolaiset ovat juuri niitä, jotka kuormittavat Helsingin tieinfrastruktuuria eniten, koska he asuvat muualla mutta käyvät paljon töissä ja asioilla keskustassa (huom. huom! ei siis Espoon "keskustassa") - siksi heidän on maksettava Helsingin keskustan liikennesuunnittelusta. Jonka tavoite on juuri vähentää autolla keskustaan tulevien määrää niin, että se kanavoituisi mieluummin kestävämpään ja toivon mukaan aikanaan myös jouhevampaan matkaamiseen, joukkoliikenteeseen.

YTV, kuten aiemmin mainittua, on kuitenkin liian tehoton instrumentti Helsingin liikennesuunnitteluun. Helsinkiin tulisi luoda samanlainen joukkoliikennesysteemi kuin muissakin samankokoisissa kaupungeissa (enkä nyt tarkoita esim. Beirutia, jossa ajetaan autolla vessaankin): siis niin, että Espoon, Vantaan, Helsingin, Kauniaisten ja ehkä joidenkin muiden kaupungin osien joukkoliikenne olisi yhden organisaation ja hinnoittelun alla. Myös VR pitäisi saada saman sateenvarjon alle paikallisliikenteensä osalta. Vyöhykkeitä toki voisi rakentaa, mutta niiden pitäisi olla loogisia, esimerkiksi maantieteellisesti. Nykyään ylitettäessä (keinotekoinen) kunnanraja, nousee lipun hinta kohtuuttomasti, vaikka maisemassa ei näy mitään eroa: monin paikoin Helsingin ja vaikkapa Vantaan kaupunkien lähiöt ovat yhtä ja samaa aluetta, mutta kunnanrajan yli mentäessä pitää ostaa (kallis) seutulippu.

Liikennesuunnittelusta puhuttaessa muistakaamme ydinfyysikko, liikennetutkija Jorma Routin sanat: "ydinfysiikan tutkimusongelmat ovat lapsellisen yksinkertaisia verrattuna kaupunkiliikenteen kysymyksiin."

Viikonvaihteen kunniaksi kuva!

2007-03-15T14:52:00.000+02:00

Nythän ne ovat taas telkeytyneet studioon tekemään uutta lättyä, jonka pitäisi putkahtaa ulos syksyllä 2007. Tai siis äänitykset lienevät jo takana päin ja nyt sitten viilataan. Levittivät huhua omilla nettisivuillaan, jotta levy koostuisi vain yhdestä musiikkiteoksesta eli biisistä – indekseillä, tosin – kuten vanhan ajan progressiiviset hirviöt. Epäilen. Jotain poppia se kuitenkin on.

Kuulin, että lyyrikko A.W. Yrjänä on rustannut jotain pientä runontynkää jopa maitopurkin kylkeen. Sen kummemmin en tätä tapausta osaa kommentoida koska en itse juo maitoa saatika oleskele suomalaisen maidon jakelualueella, mutta lähtökohdiltaan tämä kuulostaa suunnilleen yhtä hauskalta kuin Tommy Tabermannin runot ehtoollisviinitonkassa. Eli miksei.

Koska CMX:n levyt on useimmiten otsikoitu joko vieraalla kielellä tahi suomenkielisellä, usein hämmentävällä yhdyssanalla, veikkaan seuraavan levyn nimeksi Anjalankoskea.

Kuvan kaunis öljymaalaus on muistaakseni Yrjänän tuotos.

Suomalaista kaupunkisuunnittelukitinää, IV osa: tontti- ja kaavoituspolitiikka

2007-03-14T17:04:00.000+02:00

Kaavoitus ja asuntorakentaminen luonnollisesti liittyvät myös mainittuun kuntarajaongelmaan: kun kaupunkia ja sen rakentamista ei juuri ole mahdollista suunnitella isommassa yksikössä kuin vaikkapa Vantaan kaupungin kokoisessa, ei järkevää "metropolisuunnittelua" voi syntyä.

Viime aikoina eniten tapetilla on luonnollisesti ollut tämä hurja gambiittitaru piraateista nimeltä Vapaavuori & Pajunen (nimet keksitty), jotka yrittävät säälimättä, isomman oikeudella riistää pieneltä naapurilta palan sen hiellä ja kyynelillä kylvämää ja niittämää maata omiin pirullisiin suurkaupunkivisioihinsa; ja sehän on aivan "hemskutin" vaikea juttu sitten nieltäväksi. Jostain nettikeskustelusta luin sellaisiakin hauskoja kommentteja, että voi voi millä oikeudella Helsinki sieppaa itsenäiseltä kunnalta maata. Huh huh, ihan kuin jostain talvisotaa edeltävistä voivotteluista.

Kuitenkin mielestäni Sipoon osien "kaappaus" liittyy ehdottomasti aiemmin puimaani kuntarajaongelmaan: se ei ehkä olisi ensimmäisenä listallani, eikä edes täysin välttämätöntä (ainakaan siis tässä vaiheessa), mutta sama tematiikka on kyseessä. Rohkenen väittää, että Helsingin päättäjät eivät uskalla/voi katsoa Esplanadilta länteen, koska Espoolta osien haukkaaminen ei olisikaan niin yksinkertaista, joten on katsottava pitkälle itään. Pitkälle tulevaisuuteen olisi tietenkin viisainta katsoa.

Tonttipolitiikan hullunkurisuudesta kertoo äskettäinen Marja-Vantaan maiden osto. Ostajaosapuolena oli Vantaan kaupunki, ja myyjänä entinen valtion kiinteistöomistusyhtiö Sponda (josta valtio yhä omistaa kolmanneksen). Maa-alueen lunastuksen tarkoituksena on kehittää koko pääkaupunkiseutua niin, että alueelle tulee asuntoja, työpaikkoja sekä tärkeä liikenneväylä joka hyödyttäisi satojatuhansia ihmisiä niin Vantaalta kuin Helsingistäkin, ja maamme suurimman lentoaseman ollessa reitin varrella ehkäpä kaikkia suomalaisia.

Ja sittenkin Vantaan kaupunki joutui maksamaan aivan käsittämättömän summan rahaa raakamaasta.

Pääkaupunkiseudun kehittämisen yksi suurimmista jarruista on, ettei maata, jota, ja panen tästä vaikka pääni pantiksi, riittäisi kyllä asunto- ja muuhun tuotantoon myös pääkaupunkiseudulla, saada nopeasti, tehokkaasti ja sopuhinnalla järkevään käyttöön. On käsittämätöntä, että jopa osittain valtio-omisteiset yhtiöt voivat omistaa kallisarvoista tonttimaata ja vain istua omistuksensa päällä odottaen että hinnat vielä nousisivat; ja nehän nousevat niin kauan kuin kaikki maanomistajat tekevät samoin.

Yksinkertaisesti maantieteellisesti ajateltuna Helsingin kokoisen kaupungin järjestämisessä niin, että ihmisillä olisi asuinneliöitä tuplamäärä nykyhetkeen verrattuna ja huomattavasti alhaisemmat asuinkustannukset ei pitäisi olla vaikeaa - maailmassa on satoja paljon isompia kaupunkeja joissa ihmiset asuva väljemmin ja edullisemmin! Tässä vaiheessa maanomistajat, grynderit ja muut suurkapitaalilobbaajat aina sanovat että "mutta kun Suomessa on niin kallista rakentaa ilmasto-olosuhteista johtuen". Osittain totta, mutta se ei missään nimessä ole ainoa syy kalliisiin hintoihin.

Jännittävää on, että ongelma ei varsinaisesti ole myöskään lainsäädännöllisten keinojen puutteessa: lain mukaan kunta voi pakkolunastaa maita mikäli se on kaupungin kehitykselle välttämätöntä. Tätä korttia väläytettiinkin joissain puheenvuoroissa Marja-Vantaan kohdalla; ja sitä käytettäneen Järvenpäässä pääradan varrella (miltei "metropolialuetta" siis muuten sekin). Pakkolunastus on toki järeä keino, mutta jossain se on rajan tultava vastaan.

Suomen toiseksi suurin kaupunki on siis tilastoista luettuna Espoo. Hämmästyttävää onkin, että Suomen toiseksi suurin kaupunki on pääosin peltoa samaan aikaan kun suurimmassa kaupungissa kivenheiton päässä kouristellaan asuntopulassa!

Suomalaista kaupunkisuunnittelukitinää, III osa: koolla on väliä?

2007-03-14T16:47:00.000+02:00

”Pääkaupunkiseudun väkiluku ylittänee näinä päivinä tai viikkoina historiallisen miljoonan asukkaan rajan. Pääkaupunkiseudun kunniksi lasketaan virallisesti Helsinki, Espoo, Vantaa ja Kauniainen.

Kaupunginjohtajat ovat merkkipaalun saavuttamisesta innoissaan. Metropolien miljoonakerhoon pääsyä on odotettu jo jonkin aikaa.

’On hienoa, että miljoonan asukkaan raja ylittyy. Olemme alueena vertailukelpoisia maailman muiden metropolialueiden kanssa’, kommentoi Espoon kaupunginjohtaja Marketta Kokkonen.

Helsingin kaupunginjohtajan ylipormestari Jussi Pajusen mielestä kyseessä on varsin merkittävä asia.

’Ensimmäisen kerran suomalainen kaupunkialue ylittää miljoonan asukkaan rajan’, Pajunen toteaa tyytyväisenä. Hänen mukaansa koko on asia, joka tuo painoarvoa.

’Käytämme pääkaupunkiseudusta englanninkielistä nimitystä Helsinki Metropolitan Area. Kun saavutamme alueellisesti miljoonan asukkaan rajan, meillä on aidosti suomalainen miljoonakaupunkialue.’”

(HS Verkkoliite 14.3.2007)

Siis voi vittu mitä jengiä.

Suomalaista kaupunkisuunnittelukitinää, II osa: kuntarajat

2007-03-13T15:54:00.000+02:00

Miten vaikeaa se on tajuta että Suomessa on neljä kaupunkia, ja näihin ei kuulu Pori, Vantaa, Kuopio eikä Pylkkämäki. Jopa oppikirjoista voi lukea tällaisen vitsin: Suomen toiseksi suurin kaupunki on Espoo.

Mikä ihmeen Espoo? kysyy moni ulkomaalainen. Sitten kun näyttää kartasta niin soppa vain hämmentyy: kyseessähän on siis Helsingin läntiset lähiöt! Ydinkeskustasta viisi kilometriä länteen; miten sen voi laskea omaksi kaupungikseen? Varsinkin, kun sillä ei ole edes omaa keskustaa! Jos katsoo vaikka Google Earthista, tai mistä vaan kartasta lukematta kaupunkien nimiä tai kunnanrajoja, on Espoo selvästi vain osa kaupunkialuetta nimeltä Helsinki.

Äskettäin julkaistiin tutkimus eurooppalaisista kaupungeista, jossa Helsinki mainittiin yhtenä esimerkkinä huonosta kaupunkisuunnittelusta. Maamme suurimmassa päivälehdessä katsottiin sitten vielä tutkimusta uutisoidessa tarpeelliseksi kertoa että itse asiassa tutkimuksessa ei puhuta Helsingin huonosta kaupunkisuunnittelusta vaan Helsingin, Espoon, Vantaan, Kauniaisten ja Sipoon, Kirkkonummen ja jonkun muun säälittävän mukakaupungin osien muodostamasta alueesta - se jätettiin mainitsematta että kyseessä on siis tutkimus, jossa pohditaan nimenomaan luonnollisten kaupunkien kehitystä. Luonnollisella kaupungilla tarkoitan sellaista aluetta, joka muodostaa kaupungin, luonnollisesti. Määritelmänä voitaisiin pitää vaikkapa yhden keskustan ajatusta: kaupunkiin kuuluvat ne alueet, joista katsottuna keskustaan meno tarkoittaa Helsingin keskustaa. Satelliittikuvista näkee hyvin tämän alueen, joka on siis huomattavasti laajempi alue kuin epäluonnollisesti muodostetut kuntarajat pääkaupunkiseudulla.

Mainitussa tutkimuksessa kuitenkin siis haukuttiin Helsingin kaupunkisuunnittelua: pieneksi kaupungiksi (n. miljoona asukasta) Helsingissä asutaan oudon hajallaan, ja kuitenkin ahtaasti, siis pienissä asunnoissa. Ja tietenkin kalliisti. Suurimman syyn tähän ongelmaan väittäisin olevan juuri kuntarajojen vaikeuttamassa "metropolialueen" (eli siis Helsingin luonnollisen kaupungin; metropoli-sanan käyttö sinänsä on hauska ja kuvaava yksityiskohta ohuesta kaupunkikulttuuristamme) suunnittelussa. YTV on vain puolivillainen yritys tuoda kokonaisvaltaista suunnittelua yhden toimijan alle: soppaa lusikkaansa laittavat kuitenkin aina myös Espoon, Vantaan, Helsingin ja Kauniaisten kaupungit, sekä ainakin vielä VR ja valtio. Väljän rakenteen aiheuttaa myös voimakas lähiöpainotteisuus varhaisessa kaupunkisuunnittelussa (lisää aiheesta myöhemmin). Sen sijaan asuinneliöiden vähyyttä per asukas ei selitä juuri mikään järkiseikka, uskoisin kuitenkin suurimman syyllisen olevan julkisen sektorin tehoton maankäyttöpolitiikka: siis se että yksityisten omistamia tonttimaita ei saada kaavoitetuksi ja rakennetuksi kyllin nopeasti kun omistajat panttaavat maataan valtion ja kuntien tekemättä mitään (tästäkin aiheesta lisää myöhemmin).

Niin kauan kun Helsingin kaupungin suunnittelusta, kehittämisestä ja rakentamisesta veto-oikeutta hallussaan pitävät Espoon, Kauniaisten ja Vantaan (muun muassa) kunnallispoliitikot - ja niinhän he tekevät, YTV:llä ei ole päätäntävaltaan kunnallisten päättäjien yli - ei pääkaupungissa voi olla kestävää ja tehokasta kaupunkisuunnittelua ja varsinkaan sen implementointia. Valtio olisi ehkä ainoa mahdollinen taho joka voisi asialle jotain tehdä - eli siis esimerkiksi pakkoyhdistää "metropolialueen" kunnat.

Suomalaista kaupunkisuunnittelukitinää, I osa: johdatus aiheeseen ja sen naurettavuuteen

2007-03-12T17:05:00.000+02:00

Sipoon kunnanhallituksen puheenjohtaja on huolissaan sipoolaisista Helsingin kaupungin uhatessa haukata palan Sipoosta:

"'Heidän on hemskutin vaikea pitää identiteetistään kiinni, jos liitos toteutuu', [kunnanhallituksen pj Christel] Liljeström sanoi."

(HS Verkkoliite 12.3.2007)

Kaksoisvirtain maa miinus Tigris ja vieläpä eri maa

2007-02-20T13:30:00.000+02:00

Vastoin tapojani siteeraan runonpätkää - itse asiassa siis kokonaista lyhykäistä runoa:

siihen me pysähdyimme
suuren joen rantaan
siihen jäimme, katselimme
rakensimme kaupungin
auringossa poltetuin tiilin
jalokiven Eufratin rantaan
lähelle Paratiisia
kaupungin kuninkaan hallita

minä olin unohtanut sen

A.W. Yrjänä: Eufrat (CMX-levyltä Vainajala, 1998)

Tämä siksi, että kävin taannoin viikonloppumatkalla Eufratilla. En tosin kovin lähellä tuota Paratiisia tahi jalokiveä, koska siinä päässä jokea, missä muinainen Babylon sijaitsi on hieman levotonta nykyään. Yllä mainittu laulu soi päässäni ensimmäisen päivän.

Tässä toisessa päässä jokea sen sijaan (ei nyt ihan päässä, mutta melko kaukana yläjuoksulla) oli rauhallista. Linnut lauloivat ja helmikuinen tuuli puhalsi. Aurinko kuitenkin paistoi aika levollisesti, vaikkakin vielä melko lyhyttä päivää. Ja sen mentyä mailleen lämpötila laskee sietämättömiin lukemiin, jonnekin plus seitsemän celsiusasteen tietämille.

Eufrat oli ihan kivan näköinen veden täyttämä uoma, joskaan mitään myytillistä en sen virtauksessa havainnut. Sen sijaan nyt ymmärrän, miksi ensimmäiset sivilisaatiot syntyivät nimenomaan Eufratin ja Tigriin, Niilin ja ehkäpä Indusin varsille: kaikki muu ympärillä on aavikkoa, vain jokilaaksoissa kasvaa jotain. Ja ilmasto on kuitenkin miellyttävä (sitä sen sijaan en ole koskaan ymmärtänyt miten ihmispopulaatio on - vieläpä menestyksekkäästi - levinnyt jopa Suomen leveysasteille, täysin asuinkelvottomaan maahan jossa on talvi yhdeksän kuukautta vuodessa).

Eufratilla asustaa lintu nimeltä Iraqi Babbler, ei mitään hajua mitä se on suomeksi, mutta kuulemma se on aika kova juttu lintuharrastajien piireissä. Sellainen aika tavallisen näköinen pikkulintu se mun mielestä oli.

Mistä Ne kaiken tietää?

2007-02-17T17:25:00.000+02:00

Sain tänään spämmisähköpostia otsikolla "You are a short man with a short penis." Vai oliko se sittenkään spämmi?

Helmikuisen päivän mietelause

2007-02-14T13:05:00.000+02:00

"Remember: there's no substitute for intelligence."

Näin siis Sean Conneryn roolihahmo dr. Robert Campbell elokuvassa Medicine Man, 1992.

Samoilla linjoilla liikutaan siis vanhan kunnon Oscar Wilden kanssa: "ei ole muuta vaihtoehtoa: on oltava lahjakas".

Sensuuria, saatana

2007-02-12T16:48:00.000+02:00

Lähi-idässä ei pornografiaa tai monia muitakaan Euroopassa aivan asiallisiksi huveiksi luokiteltuja taiteenaloja suvaita. No, tämänhän vielä normaali kansalainen kestää, mutta...

...tähän kun lyö päälle sen tosiseikan, että Halle Berry on myös monissa rooleissaan ja muodoissaan sensuroitu, ei asiaa enää voi painaa villaisella! George "dubya", jos luet tätä, ole hyvä ja pommita Arabiemiraatteja!

Ensimmäisestä takaiskusta vielä selvisin: katselin, kipeänä vuoteen omana, paremman tekemisen (siis esim. sudokun) puutteessa dubailaisella elokuvakanavalla näytettyä James Bond -filmatisointia, sitä jossa Halle Berry esiintyy yhtenä parhaista Bond-tsiguista ikinä. Elokuva sinänsähän on ehkä huonointa toimintaviihdettä ikinä; joten keskityin lähinnä, kuumehoureisena, odottelemaan sitä kuuluisaa kohtausta, jossa Berry nousee valtamerestä sinertävissä bikineissään Kuubassa.

Sitä ei koskaan tullut.

Toinen, ja moraalittoman selkärankani viimeistään napsauttanut tapahtuma oli, kun näin samaiselta kanavalta muutaman vuoden takaisen Swordfishin. Jäin katselemaan, koska siinä on kuitenkin Berry ja Travolta ja Jackman, ja hieman sellaista sci-fiin viittaavaa eetosta. Ja olihan siinä.

Mutta se kuuluisin kohtaus, se, joka nostaa Swordfishin keskivertoviihteestä vähintään kulttiklassikkojen genreen, oli poistettu; eli siis se, jossa Berryn roolihahmo lukee kirjaa aurinkotuolissa yläosattomissa. Ja Hugh Jackman hämmentyy. Aiemmin elokuvassa oleva piilotettua oraaliseksiä esittävä kohta oli jäänyt dubailaiselle leikkauspöydälle.

Olen säälittävä. Mutta tällaisista pienistä asioista on säälittävä elämäni kiinni.

Kirjoitan kirjeen dubailaiselle elokuvatarkastamolle, ihan niin kuin se auttaisi akuuttia siveettömyydenkaipuutani. Olen tottunut fornikaatioviittauksiin populaariviihteessäni. Ei kaikessa taiteessa tarvitse aina olla sanomaa.

Ostin aamulla vääränlaisia pähkinöitä

2007-02-08T11:09:00.000+02:00

”Yhdistynyt ammatti- korkeakoulu saa nimen Metropolia

Pääkaupunkiseudun kahden ammattikorkeakoulun, Evtekin ja Stadian, yhdistymisestä syntyy Metropolia. Sillä nimellä varustettu oppilaitos jätti toimilupahakemuksensa opetusministeriölle keskiviikkona.

Metropolia Ammattikorkeakoulua ylläpitää samanniminen osakeyhtiö, jonka osakkaita ovat Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupungit sekä Kirkkonummen kunta.

Metropoli ilmoittaa olevansa ’kansainväliset mittapuut täyttävä ja kilpailukykyinen metropolialueen erityistarpeisiin suunnattu innovaatioammattikorkeakoulu’.”

(HS Verkkoliite 7.2.2007)

Mikä vittu tässäkin nyt on taas saatana. Ammattikorkeakoulu, joka vielä aikoo käyttää itsestään englanninkielistä nimeä ’university’, eikä niin minkäänlaista suomen kielen taitoa. Huomaa, että tekniikkaahan siellä opetetaan, mutta jotain tasoa pitäisi olla, kyse ei kuitenkaan ole mistään ala-asteesta.

Siis niille jotka eivät vielä uutisesta huomanneet:

-ammattikorkeakoulu, ei ammatti-korkeakoulu (tämä tietenkin maamme suurimman päivälehden virhe; mutta kyllä niittenkin kai näitä pitäisi osata välttää).

-Metropolia Ammattikorkeakoulu. Haloo! Mitä vittua. En edes uskalla aloittaa siitä miten vitun huono nimi on suomalaiselle koululle Metropolia, siis vieläpä jollekin kirkkonummelaiselle koululle, koska tämä näyttää olevan 2000-luvun trendi joka päättynee vasta muutaman vuoden kuluttua ja jolle 20 vuoden päästä naureskellaan yhtä paljon kuin Agricolan coomilliselle cielelle. Ja ihan vaan varmuuden vuoksi: eikö se nyt sitten edes voisi olla vaikka Ammattikorkeakoulu Metropolia tai Metropolia-ammattikorkeakoulu niin se edes etäisesti muistuttaisi suomen kieltä. Tämähän on tätä graafikkojen ja brand managerien aikakautta, jolloin tavuviivaa ei voi käyttää nimessä koska se ei näytä hyvältä logossa ja brändäyksessä. Enkä mä kyllä muutenkaan tajua että minkä takia koulua niin pitäisi brändätä että sillä on raflaava nimi ja cool ulkoasu. Brändätkää nyt sitten joku Oxfordkin vaikka Intelligentsiaksi tai Brainiaciksi, perkele. Jos koulun on kilpailtava opiskelijoista (Evtekillä ja Stadialla – hyi helvetti – ei silti ole tainnut koskaan olla pulaa opiskelijoista) niin mielestäni sen pitäisi tapahtua ihan eri perustein kuin graafisen ulkoasun avulla.

-"kansainväliset mittapuut täyttävä ja kilpailukykyinen metropolialueen erityistarpeisiin suunnattu innovaatioammattikorkeakoulu". Voi hyvänen aika. Suoraan puppulausegeneraattorista. Sanoista sieltä puuttuu mielestäni enää ’moniosaaja’ ja ’dynaaminen oppimisympäristö’. Ja ehkä ’nuorekas’.

Opettelemme kulttuureja, IV osa: libanonilaiset

2007-02-07T15:46:00.000+02:00

Libanonilaisia on Libanonissa noin viisi miljoonaa. Muualla maailmassa, libanonilaisen laskentatavan mukaan, on, arviosta riippuen, 15-50 miljoonaa libanonilaista.

Libanonilaiset ovat myös aivan äärimmäisen ylpeitä omasta kansastaan, ja poikkeuksena muihin alueen kansoihin mieltävät usein itsensä ensisijaisesti libanonilaisiksi ja vasta sen jälkeen muslimeiksi ja arabeiksi. Jos siis kysyt libanonilaiselta listaa kuuluisista libanonilaisista henkilöistä ja asioista, vastaus on kaikkea: se saattaa sisältää niin Gwen Stefanin ja Shakiran, arabialaiset numerot kuin käytännössä koko "länsimaisen sivistyksenkin".

Libanonilaiset osaavat myös sen hämmästyttävän taidon, että yhdessä virkkeessä käyttävät kolmea eri kieltä: arabiaa, englantia ja ranskaa. Ja kaikki vieläpä ymmärtävät!

Elokuvasunnuntai!

2007-02-04T13:47:00.000+02:00

Panin tähän nyt kaikki kitinät viime aikoina näkemistäni leffoista.

Kohta pitää taas ruikuttaa jotain päivänpolitiikasta, alkaa mennä vähän liikaa viihdepainoitteiseksi. On sitä elämässä muutakin kuin kevyttä viihdykettä!

ps. voi vittu mä en näemmä osaa edes kontrolloida blogini fonttia...

Päivän babe: Julia Stiles

2007-02-04T13:40:00.000+02:00

Joku aika sitten olin aikeissa alkaa katsoa Clint Eastwoodin toista viime vuonna valmistunutta sotaelokuvaa Flags of Our Fathers (kumpaakin näistä elokuvista kohtaan tunnen lievää kouristuksen tunnetta ennen kuin olen ne nähnyt; jotenkin se ei vaan kuulosta hyvältä että taas on tarjolla sankaruutta ja kunniaa, oikein kahden elokuvan voimalla ja ohjaajana Yhdysvaltain oma johnwayne ja charltonheston samassa paketissa), mutta telkkarista alkoikin samaan aikaan elokuva nimeltä A Guy Thing. Josta en ollut koskaan kuullutkaan. Pääosassa näytti olevan Jason Lee. Eipä pahemmin kiinnostanut…

…kunnes: naispääosaa esitti Julia Stiles! Loistavaa. Jäi tuolloin vielä isiemme liput näkemättä, katselinkin kundien juttua.

Ensi kohtaamisen muistelin Stilesin ja minun välillä olleen Soderberghin Trafficin merkeissä joskus vuonna 2001; sitten tarkistin, ja näitähän on kaksi! Trafficissa näyttelevä neitonen on nimeltään Erika Christensen. Höh, olin ihan varma. No, oli Stiles ainakin Bourne Identityssä, tai niissä molemmissa Bourneissa. Niissä oli muuten Franka Potetentekin, sekin on aika kuuma…

A Guy Thing oli juoneltaan erinomaisen keskinkertainen ja ennalta-arvattava. Kuitenkin Julia Stilesin valovoima riitti helposti pitämään meikäläisen perseen penkissä koko leffan ajan. Jason Lee ei ehkä ole suurin suosikkini, mutta keskivertoa välisarjan näyttelijää parempi niissä höyhensarjankeveissä paloissa mitä hän on "tähdittänyt"; Pilot Inspektor-nimisen muksun isälle täytyy kuitenkin aina hieman lämmetä.

Julia Stiles... ahhh. Sen sijaan muistakaa, jos olen joskus mehustanut Maggie Gyllenhaalia, otan sanani takaisin. Näin hänet Golden Globe -gaalassa, ja jotenkin se on... turvonnut epäsuhdasti. Oudon näköinen ilmestys.

The Departed

2007-02-04T13:25:00.000+02:00

Luin vahingossa muutaman elokuva-arvostelun Departedista ennen kuin sen katsoin. Tällaisessa menettelyssä on aina se huono puoli, että siten luo jännittyneitä ennakkoasenteita elokuvaa kohtaan.

Tällä kertaa tämä ilmeni siten, että odotin Jack Nicholsonilta jotain elämää suurempaa tyyliin Brando Ilmestyskirjassa tai Kummisedässä tai vaikka Pacino Arpinaamassa tai DeNiro Taksikuskissa tai Eastwood Hyvissä, pahoissa ja rumissa. Nicholson on aina vakuuttava, ja Scorsese, mutta Departed ei ollut mikään larger than life -kokemus.

The Departed oli hieno elokuva, ei vähiten sen tähtisikermän tähden, tai että koska satuin katselemaan juuri Mafiaveljet muutama päivä aiemmin, vaan myös oman, itsenäisen, väkivaltaisen juonensa tähden. Myönnän, en ole nähnyt sitä hongkongilaista alkuperäiselokuvaa, joten katselen vain ja ainoastaan tätä Scorsesen työtä. Scorsese-fanina tietysti enemmän ja vähemmän tietää mitä odottaa, ja The Departed ei petä odotuksia, jos ei tosin mitenkään kovasti niitä ylitäkään.

DiCaprio, Damon, Martin Sheen, Nicholson, Alec Baldwin, Mark Wahlberg, siinä hieman makua castista. Näin niitä elokuvia pitääkin roolittaa! Maskuliinista, toki, ja näin pitääkin, mutta sitten oli vielä se yksi kaunis nainen, Vera Farmiga... tuntematon kasvo minulle (piti ihan nimi tsekata IMDB:stä). Kaunis, hyvä näyttelijätär. Kuin kevyt rosmariiniaromi miehisen hien ja italialaisen hiusvahan täyttämässä testosteronipläjäyksessä.

Kun aiemmin oli puhetta tuosta DiCaprion kasvutarinasta, niin mieleen vaan tulee että yrittääköhän se Scorsesekin nykyään kasvaa? Kohti sitä kuuluisaa saamatta jäänyttä Oscaria? 90-luvun loppu oli jokseenkin hiljaista - krapulaa, kun ei akatemiapalkintoa tullut huolimatta suurista töistä kuten Mafiaveljet ja Casino? - mutta nyt on alkanut tulla liukuhihnalta todella isoja tuotantoja, joitten laatukin on yleensä kelvollista... kyllähän tässä Oscar-tahdissa ollaan, ja palkinnon poliittisen luonteen tähden se ojennettaneen Scorsesellekin ennemmin tai myöhemmin, riippumatta kulloisenkin ehdokaselokuvan tasosta; tuo ura on palkittava, ja noin monesta parhaan ohjauksen/elokuvan ehdokkuudesta on jossain vaiheessa ojennettava se pysti.

Olisin silti antanut parhaan elokuvan palkinnon Scorseselle mieluummin Taksikuskista (tuolloin tappio häpeällisesti Rockylle!), Mafiaveljistä tai vaikka Gangs of New Yorkista (joka muuten mielestäni, vastoin monien muiden mielipiteitä, on ehkä paras Scorsesen elokuva - ei vähiten Daniel Day-Lewisin raivoisan roolisuorituksen takia).

Apocalypto - se vuoden 2006 floppi

2007-02-04T12:54:00.000+02:00

Ainoa kiinnostava seikka Mel (onko se muuten siis Melanie?) Gibsonissa on tämä viimekesäinen känninen, antisemitistinen lausunto; siis miehessä sittenkin on joku särmä! Syvästi uskovainen aussi dokaa ja sillä on ennakkoluuloja!

Vieläkään, vaikka hämmästyttävästi jotkut kriitikot niin väittävätkin, ei Gibsonilla ole mitään sanottavaa. En tiedä onko se se juttu, että viimeisimmät elokuvansa eivät ole olleet amerikankielisiä vai häh, mutta huomiota ohjaaja Gibson ainakin saa huolimatta siitä tosiseikasta että uralleen ei mahdu yhtä ainuttakaan keskitason ylittävää työtä, ei ohjaajana, valomiehenä kuin (erityisesti) näyttelijänkään. Ja onko sillä silti kaksi Oscariakin?

Apocalypto on ihan helvetin paska elokuva. Mutta onneksi ei tässä vielä kaikki: se on paitsi paska, se on myös a) otettu hyvin vastaan, b) pahasti ylipitkä, sekä c) karkea plagiaatti.

Muut kohdat eivät tarvinne selittelyä, mutta plagiaatti sikäli, että kaikkia "huippukohdat" on jo nähty ikivanhoissa Tarzan-filmatisoinneissa: myrkkykäärmeet ja -sammakot, apinat, leopardit (vai pantterit, kenties? Se elukkahan oli musta...) ja eritoten juoksuhiekat. Juoksuhiekkakohdassa meinasin jo alkaa nauraa, sen verran oltiin jo Weissmuller-muistoja herätelty aiemminkin elokuvassa, mutta tämä oli kaiken huippu. Vain krokotiilin kanssa painiminen jäi puuttumaan.

Se on se ja sama mitä kieltä elokuvassa puhutaan; kyllä siinä pitää silti sisältöäkin olla! Eikä Apocalyptossa mitään kovin coolia väkivaltaakaan ollut, ihan siinä se meni sivussa. Huumori oli muuten aivan harvinaisen epäonnistunutta mayankielistä sanailua.

Luulin saavani synkän, verellä mässäilevän tarinan suoraan viidakon kätköistä. Mutta sainkin ohutjuonisen Tarzan-parodian kirkkaassa päivänvalossa.

ps. ja pitikö ne helvetin konkistadoritkin sinne loppuun sotkea. Voi hyvä isä!

Vuoden 2006 satoa, III osa: kertomakirjallisuus

2007-02-01T13:04:00.000+02:00

Pidän kovin vastenmielisenä journalismia, jota näin vuodenvaihteen tienoilla kovin innostuneesti harjoitetaan: luodaan kaikenlaisia listoja vuoden tärkeimmistä tapahtumista ja toimittajien mielipiteitä parhaista levyistä/kirjoista/elokuvista/skandaaleista. Kaikki, myös ns. arvostettu media, tekee tätä.

Miten vain, aion nyt laittaa muutamia kirjoja ja kirjailijoita, jotka tekivät minuun vaikutuksen menneenä vuonna, näytille. Jätän pois ne, jotka olen jo kehunut aiemmin: Chuck Palahniuk ja Hunter S. Thompson taisivat olla eniten lukemani taiteilijat. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin sankarini Anthony Kiedisin omaelämäkerta Scar Tissue.

Yksi oiva löytö oli Jonathan Safran Foer, newyorkilainen nuorimies, jonka toinen romaani Extremely Loud & Incredibly Close julkaistiin 2006; debyytti ilmestyi muutama vuosi aiemmin ja voitti muutamia palkintojakin. Ei todellakaan uskoisi, että mies on alle kolmenkymmenen, sen verran suurella näkemyksellä hän kirjoittaa kaikenikäisten sielunmaailmoista.

Uuden Jari Tervon - Ohranan - luin tässä ihan taannoin - se kun toki ilmestyi syksyllä, kuten kaikki suomalainen hyvin myyväksi toivottu kirjallisuus. Tervo on ollut jo pitkään sellainen tekijä, jonka kirjat ostan (tai pyydän lahjaksi; nykyään ei kyllä tarvitse edes pyytää) suoraan painotuoreina. Koskaan ei ole vielä pettänyt. Toki parempia ja huonompiakin tuotoksia Tervolta löytyy, mutta yksikään ei ole vielä ollut mikään floppi - tosin runokirjojaan olen vain lähinnä vilkaissut; itsehän Tervo ei myöskään juuri näytä arvostavan runotuotantoaan, joten minäkään en sitä kovin tosissani ole ottanut.

Ohrana jatkaa Tervon edellisen, Myyrän (2004), viitoittamalla tiellä. Siinä missä Myyrä oli pitkään työstetty uusi aluevaltaus - lappilaisten pikkurikollisten puuhasteluista siirryttiin Kekkosen vehkeilyyn - Ohrana jatkaa tällä hienosti aloitetulla tiellä; kyseessä siis kylmän sodan vainoharhaista tiedustelu- ja vakoilupuuhaa. Juoni ei ehkä ole ihan niin kunnianhimoinen kuin Myyrässä, ja itse lukukokemuskin mielestäni aavistuksen vähemmän sykähdyttävä; täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on jumalamme Tervo eli "vähemmän sykähdyttävä" on luettava muodossa "Suomen toiseksi paras". Ei ole Tervoa voittanutta tässä maassa, vaikka pääkaupungin anniskelupaikkojen portsarit muuta sanoisivatkin.

Pari hyvää pätkää: Babel ja Blood Diamond

2007-01-31T12:33:00.000+02:00

Babel ja Blood Diamond ovat elokuvia, jotka molemmat kertovat kiinnostavista maailmankolkista, joita ei ihan joka Hollywood-hutussa kolutakaan. Babel, nimestään huolimatta, tapahtuu Marokossa, Japanissa ja Meksikossa, ja Blood Diamond Sierra Leonessa ja Etelä-Afrikassa. Molemmissa elokuvissa on karismaattinen, erittäin pätevä miespääosan esittäjä, joka on entinen "kaunis poika", nykyään arvostettu näyttelijänlahjojensa ansiosta; myöskään naispääosanesittäjien valinassa ei ole kummassakaan moitteen sijaa.. Molemmissa elokuvissa on kaunista maisemaa ja loistava ääniraita. Molemmat elokuvat ovat koskettavia draamoja näennäisestä toimintaelokuvakuorestaan huolimatta.

Babelissa mieshahmo on Brad Pitt. Ollen kolmiosainen episodielokuva, Pittillä ei kuitenkaan ole kaikenkattavaa roolia; on toinenkin kaunispoika, nuorempaa sukupolvea edustava ohjaaja Alejandro Gonzalez Inarritun vakiokasvo Gael Garcia Bernal; elokuvan kolmas osio sijoittuu Japaniin, jossa ei Hollywood-tähtiä onneksi ole rooleihin valittu. Elokuvan kauniimpi edustaja on Cate Blanchett.

Teemat Babelissa ovat maailmaasyleileviä: kansainvälinen terrorismi, siirtolaisuus, teini-iän angsti, avioliitto-ongelmat, ja paljon muuta. Elokuvan kolme tarinaa nivoutuvat yhteen tavalla, joka aina episodielokuvissa panee miettimään että kannattiko tässä nyt kertoa "yksi" elokuva; semminkin kun Babelissa pelataan kentällä nimeltä maapallo, viidellä eri kielellä ja neljässä eri kulttuuripiirissä. Kannattiko? No, pidin kyllä Babelista. Isommaksi on vaikea silti mennä.

Blood Diamondissa "toimintasankari" on Leonardo DiCaprio ja leidi Jennifer Connelly. Jossain vaiheessa ihmettelinkin jo, että missä se Leo luuraa, kun ei mitään korkean profiilin kamaa ole ollut viime aikoina... mutta sitten tajusin, että onhan sieltä suunnalta kuulunut koko ajan, Lentäjää sun muuta. Mutta, mutta... nyt on yhä DiCapriolla menossa se transformaatio kauniistapojasta uskottavaksi ja arvostetuksi näyttelijäksi. Parta jo kasvaa joissain elokuvissa, mutta on se melko kloppi vielä yli kolmikymppisenäkin... roolivalinnat eivät kuitenkaan ole mistään huonoimmasta päästä, ja uskoisin että miehellä on mistä valita.

Blood Diamondissa ei ehkä oteta niin paljoa irti eksoottisista tapahtumapaikoista kuin pitäisi, ja kuin vaikkapa Babel tekee. Myöskään kuvaus tahi ääniraita eivät ole läheskään yhtä pysähdyttäviä. Elokuva ikään kuin kutistuu kansainväliseksi toimintaelokuvaksi, joka ei nouse elämää suuremmaksi vaikka aiheensa antaisi näin olettaa. Juoni on suoraviivaisempi ja elokuvan perimmäiset tarkoitukset helpommin avautuvia kuin Babelissa, mutta päätös elokuvan syvimmästä olemuksesta on jäänyt tekemättä, jolloin kohtalo lienee hukkua rivitoimintaelokuvien suohon ajan hampaan tehtyä hieman vääjäämätöntä työtään.

Pidän niin Brad Pittistä kuin Leo DiCapriostakin näyttelijöinä. Molemmat ponnistivat oudoista asetelmista komeiksi ja karismaattisiksi, ammattitaitoisiksi ja arvostetuiksi näyttelijöiksi; toinen Thelman ja Louisin seinäkukkasesta Fight Clubin vastaansanomattomaksi katufilosofiksi ja toinen Titanicin keulakoristeesta Gangs of New Yorkin gangsteriksi. Molemmat ovat siis joutuneet maksamaan hintaa siitä, että ovat ensin profiloituneet teinityttöjen unelmiksi, mutta eivät itse koskaan ole näyttäneet ottavan asiasta suurempia paineita vaan ovat tehneet työtä ammattilaisen ottein, ja lopulta se palkitsi.

Brad Pitt on 44-vuotias, Leo DiCaprio 31. Jälkimmäisellä on vielä matkaa Pittin asemaan yhtenä Hollywood-eshtablishmentin vaikutusvaltaisimpina näyttelijänä, joka voi surutta valikoida roolinsa ja pelastaa elokuvia henkilökohtaisella karismallaan.

Alejandro Gonzalez Inarritun uraa on myös todella mielenkiintoista seurata tulevaisuudessa: mies astui Amores Perrosin Meksikosta ensin 21 Gramsin Pohjois-Amerikkaan ja siitä edelleen Babelin globaaliin ympäristöön; Babelin jälkeen on helppo sanoa, että ehkä pelikenttä on jo kasvanut liian suureksi, langat eivät enää meinaa pysyä käsissä. Mutta pakko esittää kysymys: mihin seuraavaksi, Alejandro? Avaruusseikkalu: 2010?

Tyhjä arpa

2007-01-28T12:01:00.000+02:00

Osallistuin perjantaina eräillä kokkareilla arpajaisiin. Minulla oli kymmenen arpaa. Arvatkaa voitinko.

"Ich bin ein finlandssvensk!"

2007-01-24T14:22:00.000+02:00

"'Hyvät kuulijat,

En ole tunnettu sujuvasta ruotsin kielen taidostani, mutta tästä huolimatta suomenruotsalainen elämäntapa on omaa arvomaailmaani lähellä. Uskon, että meillä suomenkielisillä on paljon opittavaa suomenruotsalaisesta elämäntavasta ja yhteisöistä.'

Puhujan julkisuuskuvaan on liitetty kehno ruotsin taito, mutta tosiasiassa hänen arvonsa kuitenkin sopivat hyvin yhteen suomenruotsalaisen elämäntavan kanssa. Tässäkin voidaan nähdä dissosiatiivinen arvotransformaatio: julkisuuskuvaan perustuva näennäinen käsitys puhujasta kevenee, kun käy ilmi, että puhuja onkin todellisuudessa eräänlainen 'henkinen suomenruotsalainen' - 'Ich bin ein finlandssvensk'. Puutteellinen kielitaito kutistuu triviaaliksi seikaksi puhujan arvomaailman ja suomenruotsalaisen elämäntavan sopusoinnun rinnalla."

Yhteiskuntatieteiden maisteri Juha Koski analysoi pääministeri Matti Vanhasen Kokkolassa ruotsalaisuuden päivänä 2003 pitämää puhetta pro gradu -työssään Tutkielma ruotsalaisuudenpäivän juhlapuheista (Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, kesä 2006)

Vuoden 2006 satoa, II osa: elävät kuvat

2007-01-22T13:11:00.000+02:00

Kovin vähän, se täytyy myöntää, oli aikaa käydä elokuvissa herran vuonna 2006. Edellisvuoden lopusta muistan, että viimeinen elokuvissakäyntini taisi olla King Kongin uudelleenfilmatisointi, jonka kävin katsomassa huonossa seurassa huonoon aikaan huonossa elokuvateatterissa; eli puoliltaöin, talvella (juuri ennen joulua), ja Kinopalatsissa liian isossa salissa (okei, se on vain Helsingin toiseksi huonoin elokuvapalatsi, mutta todella kelvoton elämyksen kannalta kuitenkin).

Ensiksi voisi mainita vuodelta 2006 uusimman James Bondin. Paitsi että elokuva on uusi, myös MI6-agenttia näyttelevä sonni on uusi kasvo (tai vartalo): tervetuloa Daniel Craig. Hän on keski-ikäistyvä brittinäyttelijä, joka tähän mennessä ei ole tehnyt kompromisseja urallaan: huolimatta syötävästi treenatusta vartalosta Craig ei ole juuri Hollywood-hutussa esiintynyt. Lisäksi hänellä on näyttelijänlahjoja, joten luulisi miehen jo valloittaneen maailman aiemmin. Kuitenkin, vasta nyt tapahtuu Craigin läpimurto: ja millä tavalla! Nimittäin Bondin rooli ei ole leikin asia; tai siis onhan se ollut jo kaksi vuosikymmentä, mutta Daniel Craig palauttaa agentin takaisin uskottavaksi tekijäksi niin nais- kuin elokuvamaailmassakin. Hyvässä suhteessa sekoitettu 2000-luvun toimintaa tyyliin Bourne Identity sekä kaikkia perinteisiä James Bond -pakollisuuksia. Ja alun pitkässä takaa-ajokohtauksessa juuri nyt niin kovin muodikasta parkouria.

Mission Impossible III oli paljon paskempi kuin odotin; ja se ei ole paljoa, koska menin sen katsomaan kun biljardisali menikin kiinni aikaisin ja odotusarvo oli että "no tällaisesta äksönpläjäyksestä ei ainakaan tule paha mieli". Tuli. Loppuhuipennuksessa meinasin puhjeta nauruun tai vaihtoehtoisesti parkuun.

George Clooney -kaksikko Good Night, And Good Luck ja Syriana olivat aika erilaisia, mutta hyviä molemmat. Siinä miehessä on kyllä charmia, oikeasti. Ei olisi uskonut Teho-osaston lääkäristä... siinäpä vasta huono paikka ponnistaa, muuten. Jori on sanonut näyttelevänsä muiden elokuvissa vain tienatakseen rahaa omille, usein melko kunnianhimoisille elokuvahankkeilleen. Tämä lienee hyvä idea: ohjaustyönsä ovat olleet hyviä. Ja ideat niissä ovat pahuksen korkealentoisia. Molemmat viime vuoden pätkät onnistuivat: ensin mainittu kuvaamaan Yhdysvaltain eriskummallista poliittista ilmapiiriä 1950-luvun kommunistivainojen ja senaattori McCarthyn aikakaudella - mustavalkoisena; jälkimmäinen 2000-luvun maailmanpoliittista peliä pelimerkeillä nimeltä öljy, korruptio, sota, ja pelaajinaan Washington, Geneve, Beirut.

Vuoden yllättäjän tittelin papereissani (valitettavan ohuissa viime vuodelta) vie puskista tullut ja kummallisen leffaanmenopäätöksentekoprosessin tuloksena nähty amerikkalainen Hard Candy. Leffassa on n. kolme - tuntematonta - näyttelijää, käsivarakameran tuntua ja vähänlaisesti mitään suuren maailman meininkiä muutenkaan. Ääniraita sen sijaan on loistava - erityisesti kohdat joissa ääniraidalta kuuluu hiljaisuutta - ja elokuvaaja on todella ajanmukainen ja osaava. Kuitenkin se oli se eettisesti kutkuttava juoni, joka Hard Candyn nosti vahvasti valtavirran yläpuolelle: onko päähenkilö syyllinen ja jos onkin, onko rangaistus todella oikeudenmukainen? Kuka tässä on oikeastaan uhri? Juonesta ei oikeastaan voi paljoa sanoa ettei paljasta liikaa, mutta aiheena on pedofilia; 'nuff said.

Parista viime vuoden lopun hyväkkeestä, Babelista ja Blood Diamondista, tuonnempana. Ja yhdestä suurimmasta turhakkeesta.

Mitäs muuta… kotimaisia taisin nähdä yhden, Laitakaupungin valot. Eivät nuo valot ihan niin hyvin valaisseet kuin lukuisat Kaurismäen aiemmat, mutta keskivertotasollakin Kaurismäki on Kaurismäki eikä Suomessa ole ollut eikä tule samanmoista. Ja pannaan tähän piste.

Beirut, tammikuu 2007, II osa: poliittista historiaa - lyhyt johdatus tämän päivän tilanteeseen

2007-01-18T15:19:00.000+02:00

Libanonin vaalilaki on eriskummallinen: poliittiset positiot on varattu tietyssä suhteessa eri uskonnollisille ryhmille - joita maassa on, virallisia sellaisia, 18 kappaletta. Kuitenkin, politiikan näköalapaikat on jyvitetty vain suurimmille ryhmille: presidentti on maroniittikristitty, pääministeri sunnimuslimi ja parlamentin puhemies shiiamuslimi.

Erityisen eriskummallisen - ja tämän päivän tilanteessa tulenaran - tästä järjestelystä tekee se tosiseikka, että tämä jako perustuu vuonna 1932 suoritetun väestönlaskennan mukaisille demografisille faktoille; tuon jälkeen väestönlaskentaa ei olekaan voitu suorittaa, poliittisista syistä (vuoden 1932 väestönlaskenta on siis ranskalaisten mandaatin peruja, ja itsenäisen Libanonin valtion aikana sitä siis ei ole suoritettu kertaakaan).

Ongelman ydin on siis seuraavanlainen: vuonna 1932 kristittyjä oli enemmistö Libanonin kansasta, ja esimerkiksi shiiamuslimeja vain vähäinen vähemmistö. Tänä päivänä arviolta viidestä miljoonasta libanonilaisesta jopa 60 prosentin arvioidaan olevan shiioja, ja vain noin kolmanneksen kristittyjä. Hezbollah on shiiajärjestö ja poliittinen puolue. Tällä hetkellä se tuntee, että sillä on liian vähän vaikutusvaltaa demografiseen tilanteeseen nähden.

Libanonin politiikassa on kuitenkin monia muitakin tekijöitä kuin vain uskonto; shiia-sunni-vastakkainasettelu näyttäisi vain olevan se helpoin tapa länsimediassa yksinkertaistaa monia muslimimaailman ongelmia (Irakissakin sunnit ja shiiat elivät rauhallista rinnakkaiseloa koko Saddam Husseinin valtakauden ajan). Yksi tärkeimmistä on suhde Syyriaan: Syyria ei ole tunnustanut itsenäistä Libanonia - muun muassa maiden välistä rajaa ei ole koskaan demargoitu - ja syyrialaiset joukot poistuivat yli 30 vuotta kestäneeltä "rauhanturvaoperaatiolta" vasta vajaa kaksi vuotta sitten. Niin miehityksen aikana kuin sen jälkeenkin suhde Syyriaan on ollut ehkä suurin poliitikon poliittiseen karttaan sijoittamiskriteeri.

Kolmas merkittävä tekijä libanonilaiselle poliitikolle on sisällissodan aikaiset tekemiset. Vuosina 1975-1990 sodittu sota tuotti paljon sotasankareita ja maastamuuttajia. Monet molemmista kategorioista ovat tämänhetken vaikutusvaltaisimpia poliitikkoja. Myöskin oman militian ja verentahrimien käsien katsotaan lähinnä olevan eduksi tänä päivänä...

Tähän on tultu: enemmistö kansasta on shiiamuslimeja; Hizbollah sanoo edustavansa siis kansan enemmistöä; hallitus on kuitenkin sunnienemmistöinen, ja erityisesti Syyrian-vastainen, siinä missä Hezbollah on Syyrian-mielinen; myös kristitty presidentti Lahoud on Syyrian-mielinen. Syyrian-mieliset, eli shiialainen Hezbollah ja entisen sotasankarin Michel Aounin johtamat kristityt, sanovat hallituksen olevan laiton ja epädemokraattinen; sunni Fuad Sinioran johtama hallitus on Syyrian-vastainen ja nauttii länsimaiden luottamusta; se kiistää hallitusen olevan laiton, vaikka kuusi Syyrian-mielistä ministeriä erosi siitä viime vuoden lopulla, ja teollisuusministeri Pierre Gemayel vielä murhattiin siihen päälle. Sitten on vielä se kansainvälinen tribunaali, jota puuhataan tuomitsemaan entisen pääministeri Rafik al-Haririn murhasta syytetyt, joihin kuuluu myös syyrialaisia korkea-arvoisia tiedustelu-upseereja; ja vielä se yhteinen vihollinen: onko se Israel (no tästä kaikki taitavat olla samaa mieltä), Syyria, vai kenties länsivallat?

Yritä tästä sekamelskasta nyt sitten puuhata valtio.

Tim Burtonin salainen ase

2007-01-16T16:05:00.000+02:00

Tim Burton on äärimmäisen lahjakas ja ylistetty elokuvantekijä. Hänen elokuvillaan on aina ainoastaan Burtonille ominainen, omintakeinen väri- ja äänimaailma, joka luo burtonilaisen tunnelman eläviin kuviin. Saksikäsi-Edward, Batman - paluu, Päätön ratsumies ja Ed Wood olivat elokuvia, joissa tunnelma oli kovin tumma ja synkkä, ja vangitseva. Uudehko Big Fish sen sijaan oli oivallinen esimerkki värikkäämmästä ja iloisempisävyisestä fantasia-Burtonista.

Yksi oleellinen tekijä Burtonin kiehtovuudessa on kuitenkin myös usein hänen elokuvissaan esiintyvä entinen kihlattunsa Lisa Marie, yksi kaikkien aikojen kauneimmista nelikymppisistä rouvista. Hänen runsaat muotonsa koristavat montaa Burtonin elokuvaa, sivuroolissa, mutta niin että hehkeyttä yleensä ei voi olla huomaamatta. Katselkaa nyt noita suloja!

ps. löytyipä muuten hyvä nettisivu kun tuota sulokasta kuvaa etsiskelin.

Kuolleille sankareille, III osa eli kuinka surmata diktaattori

2007-01-15T17:34:00.000+02:00

Irakin entinen diktaattori Saddam Hussein al-Tikriti hirtettiin hieman yllättäen juuri muslimien monipäiväisen uhrijuhlan aattona, pyhiinvaelluskauden päättyessä. Amerikkalaiset luovuttivat vangin irakilaisille, jotka innostuneen lapsen tavoin hoitivat teloituksen pikaisesti ja huolimattomasti, hieman samaan tapaan kuin itse asiassa koko oikeudenkäyntikin hoidettiin.

Mitä entisten diktaattorien kanssa toimimiseen tulee, henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että on kaksi helpointa ja toimivinta tapaa: joko surmata diktaattori jo vallankaappauksen yhteydessä (jos vallankaappaajana toimivat länsivallat, täytyy tietysti tällöin sanoa medialle diktaattorin kuolleen taistelussa), tai sitten päästää tämä elelemään johonkin kolmanteen valtioon kansansa selkänahasta raapimillaan miljoonilla, kuten vaikkapa Idi Aminin kävi. Toki tämä jälkimmäinen tapa on ongelmallinen sikäli, että länsimaista maailmanparantajaa jää kaivelemaan koiran pääseminen veräjästä; kuitenkin, väitän että tällä tavoin usein säästytään pahimmilta verenvuodatuksilta.

Kuten Irakin tapaus on osoittanut, näytösluonteinen oikeudenkäynti on katastrofaalisin vaihtoehto. Länsivallat halusivat Saddam Husseinin hengiltä, joten amerikkalaiset kyhäsivät kokoon kaikkia länsimaisia standardeja välttelevän erityistuomioistuimen ja EU ja YK muiden muassa pysyttelivät hiljaa kuolemantuomiota yleisesti vastustavista linjoistaan huolimatta. Oikeudenkäynti oli farssi, jopa niin pitkälle että tunnetut länsimaiset juristit joutuivat lähteä Saddamia puolustamaan oikeusmurhalta - toki tietenkin "häviten" oikeudenkäynnin; diktaattori oli saatava hengiltä, keinolla tai toisella (se toinen keino on se Milosevicin esimerkki). Muut länkkärit sen sijaan sanoivat että kyllähän kaikki kuitenkin tietävät että Saddam ansaitsee kuolla, ja näin oikeusperiaatteet pystyi painamaan villaisella.

Lisää ongelmia tulee itse teloituksen yhteydessä: koskaan ei ole sopiva aika. Mikäli diktaattori surmataan heti, voi odottaa vain mellakoita ja verenvuodatusta - koska kaikilla entisillä diktaattoreilla on toki kannattajansa, yhä. Mutta mikäli diktaattori pidetään vangittuna, voi odottaa vain mellakoita ja verenvuodatusta - koska kaikilla diktaattoreilla on toki vastustajansa; ensimmäisessä tapauksessa verenvuodatus johtuu pääasiassa protestoinnista ja marttyyriksi julistamisesta, jälkimmäisessä halusta vuodattaa maata tyrannisoineen hallitsijan verta kostoksi.

Saddam Hussein al-Tikriti on kuollut. Muistoina hänestä meillä on Dujailin tapahtumat, vehkeilyt tämän miehen kanssa sodassa Irania vastaan, Kuwaitin miehitys, ja lopulta karuna kohtalona joutua surmatuksi sen tähden, että Yhdysvaltain toisen samannimisen presidentin oli sodittava jotakin rajattua valtiota vastaan aloittaessaan valtioiden rajoja tuntematonta "sotaansa terrorismia vastaan".

Miksi tällaista ei tapahtunut kun minä olin koulupoika?

2007-01-14T12:33:00.000+02:00

Siis amerikkalaiset haastavat tällaisestakin jokapojan unelmasta toisiaan oikeuteen! Ja ei ollut ensimmäinen kerta...

Beirut, tammikuu 2007, I osa

2007-01-09T17:13:00.000+02:00

Keskustassa, ns. Marttyyrien aukiolla, näkyi hallituksenvastaisten mielenosoittajien telttoja melkosta paljon - he ovat olleet paikalla jo joulukuun alusta. Hallitus asuu yhä tiiviisti valtioneuvoston linnassa, uusien salamurhien pelossa. Rafik al-Haririn murhan jäljiltä oleva kuoppa on yhä tiessä ja tie sinetöity. Tämä vaikka sekä YK-tutkijat Mehlis että Brammertz ovat jo lopettaneet rikospaikkatutkimuksensa tontilla.

Viime heinä-elokuun ns. 33 päivän sota näkyy jonkin verran. Shiiojen asuinalueella on yhä kuoppia tiessä ja (melko) tyhjiä tontteja, joita siis ovat pommit tyhjentäneet. Israelin sotakone (ironisesti nimetty Israeli Defence Force, IDF) on sen verran tarkka, että Beirutin keskusta on rikki lähinnä sisällissodan (1975-90), ei viime kesän, jäljiltä; vain shiiojen (Hezbollah on shiialainen puolue) asuinaluetta pommitettiin Beirutin lähiöissä. Tietenkin lisäksi Beirutin ulkopuolelle muun muassa etelä-Libanonia sekä pääkaupungista ulos johtavia teitä moukaroitiin isolla voimalla. Viimeksi mainitut on kuitenkin pääosin korjattu; tosin Beirut-Damaskos-tiellä on yksi iso silta, joka näyttää siltä että se olisi tahallaan - kenties propagandasyistä - jätetty korjaamatta: ohitustie nimittäin kulkee aivan vieressä ja rikki ammuttu silta näyttää kieltämättä melko dramaattiselta.

Tällä hetkellä oppositio (Hizbollah ja ns. aounistit) lähinnä telttailee rauhanomaisesti keskustassa ja valtioneuvosto pysyttelee perheineen hallintopalatsissaan uusien poliittisten salamurhien pelossa (viimeisin näistä ollen teollisuusministeri Pierre Gemayelin murha marraskuussa). On kuitenkin oletettavaa, että opposition mielenilmaus ottaa uusia muotoja lähitulevaisuudessa hallituksen kieltäytyessä eroamasta. Sisällissota on kaikilla tuoreessa muistissa, ja monet tämän päivän kärkipoliitikoista ovat entisiä sisällissotilaita tai niiden sukulaisia - mukana valtakunnanpolitiikassa on jopa muutamia korkean profiilin militiajohtajia sisällissodan ajoilta, ja tietenkin pääoppositiopuolue Hizbollah, joka EU:n ja Yhdysvaltain listoilla lasketaan terroristiryhmäksi.

Kuolleille sankareille, II osa

2007-01-04T14:32:00.000+02:00

Juicesta vielä sen verran, että mieshän oli nero vielä eräällä aivan toisenlaisella alalla: hän nimittäin keksi menetelmän, jossa henkilö voi samaan aikaan olla sekä pitkätukkainen että kalju.

Ai sä luulet et sä osaat joraa

2007-01-04T14:28:00.000+02:00

Katselin tässä eräänä päivänä dubailaiselta televisiokanavalta amerikkalaista (kyllä, olen pirun kansainvälinen) kilpailusarjaa So you think you can dance. Luonnollisesti kyseessä oli tällainen tosi-tv-henkinen tapaus, eli siis käytännössä perinteinen kykyjenetsintäkilpailu, muokattuna televisioformaatiksi.

No, ensinnäkin on mainittava että siinä oli kaveri nimeltä Jaymz. Siis Jaymz. Vieläpä valkoihoinen.

Toiseksi, siinä oli sellainen pudotusäänestyshärdelli, mikä on kovin muodikasta nykyään näköradio-ohjelmissa. Totta kai Jaymz oli siinä äänestyksessä, uskoisin että nimensä kirjoitusasun perusteella. Mutta siinä oli myös kaksi muuta kundia sekä kolme misua. Näistä yksi nainen ja yksi mies olivat putoamisvuorossa. Yleisö oli ensin saanut äänestää, perustuen paritanssiesityksiin, mitkä parit olivat tässä putoamisuhan alla; valitettavasti sitten tämä lopullinen pudotus oli tuomariston päätettävissä, perustuen niin soolotanssi- kuin aikaisempiinkin esityksiin ohjelmassa.

Sanon valitettavasti, koska olen kehittänyt yksinkertaisen teorian tällaisiin tilanteisiin: se, jolla on isoimmat tissit, voittaa; tämä on vain mielestäni television - ja etenkin tositelevision - kylmä fakta. No, olen täysin varma siitä, että näin olisi käynyt nytkin, mikäli suuri yleisö olisi saanut päättää. Mutta, koska päätöksen teki ohjelmassa istuva kolmihenkinen - epäilemättä raudanlujista tanssin ammattilaisista koostuva - jury, joutui juuri tuo tyttö eliminoiduksi kilpailusta. Asiantuntijat olivat asiantuntijoita siis vain omalla alallaan, eivätkä ymmärrä mitään hyvän televisioviihteen saralla.

Vielä lopuksi on ihan pakko todeta, että en voi sietää sitä että amerikkalaisilla on tapana kirkua niin paljon. Siinä missä muualla maailmassa kättentaputus ymmärretään suosionosoitukseksi, Yhdysvalloissa näyttää olevan vallalla käsitys että pitää kirkua. Tämä tekee myös sen, että juontaja, vaikka hänellä on mikrofoni, huutaa myös - siis ikään kuin sillä olisi merkitystä millä volyymilla hän spiikkaa, elektroninen äänentoisto kun on keksitty ja käytössä.

Hauskaa oli myös että sekä juontaja että tuomariston vanhin puhuivat molemmat brittienglantia. Saattaa olla, että amerikkalaiset tuomarit olisivat ymmärtäneet paremmin tissien media-arvon.

Kuolleille sankareille, I osa

2007-01-03T16:06:00.000+02:00

Olen aivan mittaamattoman surullinen kahden todellisen suurmiehen poismenon johdosta: Juicen ja Jamesin. Gerald Ford tai Saddam Hussein eivät niinkään harmita, kyllähän noita joutaakin valtionpäämiehiä kuopata, mutta Pauli Matti Juhani Leskinen (1950-2006) oli yksi suurimpia sanankäyttäjiä Suomenmaassa ikinä. James Joseph Brown Jr. (1933-2006) sen sijaan pani jalan vispaamaan miljoonilta, useiden vuosikymmenien aikana.

Juicen poismeno oli kovin aikainen, vaikka ennusmerkit siihen olivatkin luettavissa grogilasin jääpaloista jo hyvän aikaa. Jamesin elämässä oli myös omat ongelmansa, melko suuren maailman tyyliin vieläpä, mutta pappa jaksoi jorata vielä yli seitsenkymppisenä, kuin ihmeen kaupalla. Eivät ne elintavat Jamesillakaan niin terveelliset aina mittavan uran aikana olleet. Käsiaseet taisivat olla se eniten ongelmia aiheuttanut aihe, onneksi ei kypsään ikään eläneelle Brownille kuitenkaan käynyt samoin kuin vaikkapa Sam Cookelle 1980-luvun alussa.

James Brownin suurimpana musiikillisena tekona pidän rytmiryhmän uudelleen määrittelyä: hänen "keksinnössään", musiikkityylissä nimeltä funk, rytmiryhmän virkaa hoitaa koko orkesteri. Ja Brownin pitäessä jöötä tarkasti tuota virkaa olikin hoidettava: kerrotaan, että Brownilla oli tapana sakottaa bändiläisiä lepsusta rytminpidosta. Myös huudahdukset tyyliin "Gotcha!" olivat kuulemma viestejä bänditovereille, että liideri kuuli jonkun soittavan nuotin ohi rytmin.

Juicen elämäntyössä hienointa oli monipuolisuus. Elämäni toinen cd (ensimmäinen oli Eppu Normaalin Imperiumin vastaisku, 1988) oli Juice Leskisen Kokoelma vuodelta 1992. Jo tuolla kokoelmalla minulle selvisi Juicen monipuolisuus: levyltä löytyy niin tunteelliset Minea, Paperitähdet ja Syksyn sävel kuin herjaava Midas, hersyvä Marilyn ja hilpeä Napoleonin mopokin.

Sittemmin ilmestyi yksi eniten arvostamistani Juicen levyistä, lastenlevy Haitaribussi. Tuo levy yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta toi aivan uuden ulottuvuuden Juicen tuotannon monipuolisuuteen, ja täytyy tunnustaa että vieläkin, yli kymmenen vuoden kuuntelun jälkeen aina silloin tällöin levyltä avautuu yhä uusia ulottuvuuksia ja kielikukkasia. Parasta levyssä on, että myös itse kohdeyleisö, aina vaativa lapset, pitävät siitä. Aikuisille se sen sijaan on oiva osoitus Juicen kielellisistä kyvyistä: levyn avaava nimilaulu Haitaribussi alkaa säkeellä "Tulee bussi Porista, on siinä satakunta/matkustajaa jotka eivät tahdo saada unta". Tuon rivin tajuamiseen minulla meni sen suunnilleen kymmenen vuotta, mutta kylläpä pääsi nauru kun viimein se avautui (itse asiassa hetkellä, jolloin en kuunnellut enkä ollut pitkään aikaan kuunnellut tuota levyä).

Sen sijaan Juicen tuotannosta on mainittava, että en koskaan oikein ymmärtänyt suurena klassikkona pidettyä ja leirinuotioiden suosikkihoilausta Viidestoista yö ennen kuin kuulin sen kertovan kahden viikon ryyppyputken karmeasta päätöksestä. "Viidestoista yö taas saapuu painajaisineen..."

Aikuisiällä se on vasta alkanut koskettaa minuakin.

Vuoden 2006 satoa, I osa: musiikkiääniteteollisuus

2007-01-02T11:10:00.000+02:00

Kovin vähän pääsin viime vuonna (2006 rest in peace) levyostoksille. Mutta yksi albumi pitää nostaa yli muiden viime vuodelta: The Kooksin debyytti Inside In Inside Out. Todella menevää ja iskevää populaarimusiikkia todella nuorilta ja vaivaantuneennäköisiltä teinipojilta Brittein saarilta. Ei tosin kannata lukea lyriikkoja eikä katsella näitten lapsukaisten televisiohaastatteluja: silloin selviää, että he todella ovat vasta jotain kahdenkymmenen.

Uusi Placebo jaksoi yllättää vielä, vaikka olen aina ajatellut että noin vähillä konsteilla etenevä rockorkesteri ei voi olla kovin pitkäikäinen. Meds on kuitenkin yksi bändin parhaista, ellei paras. Näin muuten livenä kesäkuussa Prahassa. Kova juttu.

Myös Arctic Monkeys on ulkomaisista bändi, jota kannattaa pitää tulevaisuudessakin silmällä. Debyytti kestänee kuuntelua vielä vuosienkin päästä.

Tietysti on pakko vielä mainita Red Hot Chili Peppers, jonka uutuus Stadium Arcadium, kaikista herjaavista arvosteluista huolimatta, on sangen kuunneltava kokonaisuus. Välityö eli ei, papat jaksavat heilua ja laulunkirjoitustaito on häviämätön.

Kotimaisista Don Johnson Big Band sekä Tuomas Toivosen soolo olivat lieviä pettymyksiä: kuitenkin aivan sangen hyvin kuunneltavia albumeja, kaikessa yllätyksettömyydessäänkin kirkkaasti keskitasoa parempia albumeja.

Stam1nan toinen oli aluksi mielestäni pettymys, mutta on parantunut joka kuuntelulla. Tajusin levyn nerokkuuden vasta keskisuomalaisilla urpojuhlilla juopotellessani, kun juhlapaikan emäntä ensin oli kuunteluttanut Dingoa ja muuta kasarioksennusta tuntitolkulla; sitten eräs valveutunut yksilö, joka oli viisivuotias Dingon hajotessa, ymmärsi laittaa tilanteeseen sopivampaa musiikkia. Uudet kymmenen käskyä avautui minulle kuin taiteellinen hauta Pertti Neumannille (os. Nieminen) vuonna 1986.

Keikkarintamalta on ihan pakko mainita uusi tuttavuus, suomalainen Risto. Sen verran vähän ehdin Suomessa elävää musiikkia katsella/kuunnella, että Risto taisi olla ainut maininnan arvoinen kotimainen: näin orkesterin Jyväskylän ylioppilastalolla Ilokivessä joskus syys-lokakuussa 2006. Kyseessä oli joku oikein iltama, jossa soitti aika monta orkesteria, ja Risto oli viimeinen esiintyjä; tämä kummastutti minua, koska en ollut koskaan kuullutkaan näistä taiteilijoista. Mutta pian setin alettua tajusin: koko satapäinen jengi oli odottanut juurikin Ristoa, bailasi ja lauloi mukana, ja uskoisin että sai haluamansa. Risto oli kuin Absoluuttisen Nollapisteen ja Flaming Sideburnsin outo risteymä.

ps. Erään suosikkini, Disco Ensemblen albumi First Aid Kit julkaistiin kesällä 2006 Saksassa, ja näyttää siltä että merkki on jätetty. Moninaiset ovat ne tahot, niin kirjalliset kuin suullisetkin, jotka ovat orkesterin loistavasta kansainvälisestä tulevaisuudesta vihjanneet. Kova keikkailu, paitsi kai määrällinen niin varsinkin laadullinen, tuottanee tulosta.

Turkulainen nakkikioski Teheranissa ja muita tarinoita

2006-12-27T14:46:00.000+02:00

Maamme suurimman päivälehden tehdessä verkkosivu-uudistuksen tuossa jokin kuukausi takaperin onnistuivat uudistajat luomaan verkkolehteen sietämättömän ominaisuuden, jolta on kaiken lisäksi kovin vaikea välttyä: uutisten (tai siis sähkeiden) alta alkaa aina heti suoraan ilman mitään linkkiä kommentointiosuus, jossa kaikki, sosiaalidemokraattisesti ikään, sukupuoleen tai suosikkijoukkueeseen katsomatta saavat keskustella kyseessä olevasta uutisesta - ja joskus toki hieman sen vierestä, internetissä kun ollaan. Omalla kohdallani tämä uudistus on tehnyt sen, että jo otsikon nähdessäni saatan kuvitella kuinka ala-arvoista ja minkälaisilla diletanteilla kommenteilla käytyä keskustelu uutisesta tulee olemaan. Usein, valitettavasti, olen vieläpä oikeassa keskustelun ja argumenttien tason suhteen; joilta siis en voi välttyä, koska keskustelu alkaa suoraan uutisen alapuolelta.

Huvittavaa oli lueskella tuossa päivänä muutamana keskustelua Hesburgerin Lähi-Idän-laajentumispyrkimyksistä kertovan uutisen alla. Uutinen kertoi, että Hesburger on solminut jonkinlaisen sopimuksen siitä, että se avaa uusia ravintoloita Riadiin ja joihinkin Persianlahden maihin, tulevaisuudessa mahdollisesti laajemminkin Lähi-Itään. Huomattiin myös mainita, että Damaskoksessa on toiminut Hesburger, mutta että se on lopettanut toimintansa.

Pelkäsin uutisen alla alkavaa keskustelua jo etukäteen, ja toki nettikirjoittajien kirjava joukko tyydytti odotukseni kunniallisesti. Keskustelussa sotkettiin vailla minkäänlaista tietoa messevästi keskenään islam, sianliha (eivätkö hampurilaispihvit olekaan nautaa?!), Amerikan-vastaisuus, Hesburgerin epäonnistunut Damaskoksen-ravintola, arabit, turkulaisuus ja kulttuurierot. Miellyttävintä oli huomata, että kukaan kirjoittajista tuskin on koskaan käynyt alueella saatika tietää yhtikäs mitään käsittelemistään aiheista.

Damaskoksessa, Syyriassa, oli Hesburger-ravintola. Se suljettiin ihan tavallisista liiketaloudellisista syistä: se ei saavuttanut suosiota, koska ravintolan sijainti oli kohderyhmän kannalta todella huono ja koska tuotteet olivat kalliita. Myöskään ruoan taso ei kuulemma ollut edes yhtä hyvä kuin aidoissa turkulaisissa Hesburgereissa.

Haluan tässä korjata muutaman ennakkoluulon Lähi-Itää koskien. Tämä sivuaa myös aihetta Hesburger.

1. Kulttuurierot. Esimerkiksi Damaskoksessa - puhumattakaan vauraista Persianlahden maista - on erinomaiset edellytykset pikaruokaravintolan menestymiselle. Paikallistuntemusta ja kontakteja tarvitaan sen verran, että ravintolalle löytyy hyvä kauppapaikka (mielellään ydinkeskustasta), paikallinen franchising-yrittäjä (sosialistisessa maassa ulkomaalaisen ei ole kovin helppoa esim. perustaa yritystä), sekä hieman tapatuntemusta. Esimerkiksi pikaruoka on aivan suosittua ja monissa maissa nykyään jopa trendikästä. Damaskoksessa, jonka tunnen parhaiten, jaksettiin vielä helmikuussa polttaa Tanskan suurlähetystörakennus (eli tarkemmin sanottuna Chilen ja Norjan suurlähetystöt), mutta ei kukaan enää viitsi katsoa onko joku tuote tanskalainen vai ei.

2. Islam. Islam kieltää sianlihan syönnin, koska sika on saastainen eläin. Hampurilaispihvit on kuitenkin valmistettu naudasta. Suosituimmat liharuoka-aineet ovat lammas ja kana, joista molemmista voi myös valmistaa pikaruokaa. Uskonto ei kuitenkaan kiellä pikaruokaa tai mitään sellaista.

3. Amerikan-vastaisuus. Syyriassa oli muutama vuosi sitten vielä vaikea löytää amerikkalaisia tuotteita kuten kolajuomia (maassa oli toki omat, esikuviaan orjallisesti kopioivat brändinsä), mutta nykyään pepsiä ja cocacolaa myydään joka kojussa eikä kukaan mieti sen alkuperää tai edustamia arvoja (ainakin Pepsi valmistetaan Syyriassa lisenssillä). Muun muassa Libanonissa, Saudi-Arabiassa, Jordaniassa ja Persianlahden öljymaissa (poislukien tietysti Irak ja Iran) amerikkalaisuus ja amerikkalaisen populaarikulttuurin tuotteet ovat erittäin trendikkäitä. Myös Syyriassa nuorison keskuudessa Starbucks-tyyppiset kuppilat korvaavat kovaa vauhtia paikallisia perinteisiä vesipiippupaikkoja. Beirutissa Hard Rock Cafen tarjoilijattaret eivät edes puhuneet arabiaa vaan amerikkaa!

Tässä vain muutama mieleen tullut pointti, joilla haluaisin vain sanoa, että edellytykset Hesburgerin menestymiselle Lähi-Idässä ovat vankasti olemassa. Pitää vain muistaa ihan samat liiketaloudelliset perusperiaatteet kuin Naantalissa ja Salossakin.

Eroon Rummystä, vihdoin

2006-11-09T12:10:00.000+02:00

Kyynikko voisi sanoa, että ehkä tämä Donald Rumsfeldin eroilmoitus tuli parisenkymmentä vuotta liian myöhään. Optimisti taas toivoo, että hänet saataisiin vielä kansainvälisen tuomioistuimen eteen rikoksista ihmisyyttä vastaan vielä ennen kuolemaansa. (Tämä ei tietenkään tule tapahtumaan, sanon, minä realisti.)

BBC:llä oli eilen Rummy in memoriam -tyyppinen muistelo, ja siinä sanottiin että hänet muistetaan todennäköisesti parhaiten niistä uutispätkistä, missä hän vakuuttaa Irakissa olevan joukkotuhoaseita ja keskustelun koko asiasta olevan turhaa (siis vuonna 2002 tai 2003). Olivat kieltämättä herkullisia, mutta...

Itse muistan tuon vanhan sotaratsun silti eritoten siitä hienosta hetkestä kansainvälisen diplomatian saralla, kun puolustusministeri Rumsfeld jakoi Saddam Husseinille CIA:n satelliittikuvia Iranin joukkojen liikkeistä 1980-luvulla taas yhden Persianlahden sodan aikana. Ai jai, ne olivat aikoja! Muutama vuosi myöhemmin ihmeteltiin että miten se Saddam ratsastaakaan amerikkalaisilla tankeilla Kuwaitiin.

Presidentti Bush totesi, että varapresidentti Cheney jatkaa kautensa loppuun siitäkin huolimatta, että on poliittisesti kovin lähellä Rumsfeldiä. No, niinhän Bush totesi Rumsfeldin ehdottomasti jatkavan toimistossaan vielä viikko takaperin.

Joku oli uhrattava, sen verran päinvastaisesti on Irak kehittynyt kuin mitä DR sen lupasi muuttuvan.

Osavaltioterroria

2006-10-17T23:50:00.000+03:00

Päivän wikitrivia:

-Two state names can be typed with one hand on a QWERTY keyboard Texas (left) and Ohio (right).
-Arkansas is the only state in which the pronunciation of the name is specified by law.
-South Dakota is the only state in which the names of the state and the capital do not share any letters. (The capital is Pierre).
-Q is the only letter not to appear in the name of a state. J and Z each appear in the name of exactly one state (respectively, New Jersey and Arizona).

Mietityttämään jäi ainoastaan, että mikä on tuo Arkansasin lailla määritelty ääntämisohje. Tai että miten sen sitten voisi jotenkin peruuttamattoman häpeällisesti lausua väärin. Kaikki muu onkin nyt selvää ja järkeenkäypää.

Oliver Stone

2006-10-08T15:05:00.000+03:00

"'Onko Oliver Stone pehmennyt?', kyselee toimittaja Pertti Avola arviossaan Stonen uudesta elokuvasta World Trade Center. World Trade Center on tositapahtumiin perustuva selviytymistarina kahdesta poliisista, jotka jäivät sortuneen WTC-tornin raunioihin terrori-iskun jälkeen 11. syyskuuta 2001.

'World Trade Center on Stonen ohjaustyöksi yllättävän rauhallinen, tasapainoinen ja – sovinnainen', kirjoittaa Avola. Hänen mukaansa Stone tuntuu elokuvassaan ikään kuin pyytelevän anteeksi kaikkea sitä kritiikkiä mitä hän aiemmissa ohjaustöissään on Yhdysvaltoja ja sen politiikkaa vastaan suunnannut."

(HS Verkkoliite 5.10.2006)

Olipas hölmö kysymys. Itse en ole World Trade Centeriä nähnyt, enkä kyllä aio katsastaakaan, sen verran paatoksellisen sosiaalipornografisen kuvan olen elokuvasta luettuani saanut. Mutta vastaus Avolan kysymykseen kuitenkin on, että Oliver Stone pehmeni jo aikaa sitten.

Tai ei siitä nyt oikeastaan niin kovin kauaa olekaan... edellinen hyvä Oliver Stone -pätkä oli U-käännös helvettiin vuodelta 1997. Tosin, jos ajatellaan tuolta kriitikko Avolan kannalta, ei siinäkään enää mitään "kritiikkiä Yhdysvaltoja ja sen politiikkaa vastaan" ollut. Edellinen tällainen elokuva oli sitten vuoden 1995 Nixon, eräällä tavalla. Natural Born Killers (1994) ja JFK - Avoin tapaus (1991) yhdeksänkymmentäluvun alusta lienevät edelliset "todelliset" kritiikit. 1980-luvullahan näitä tuli enemmänkin, Syntynyt neljäs heinäkuuta (1989), Platoon - nuoret sotilaat (1986) ja Salvador (1986) nyt etunenässä.

Tosin on todettava, että nähtyäni elokuvat Minä päivänä tahansa (1999) ja viimeistään Aleksanterin (2004) en ole juurikaan jaksanut kiinnostua Stonen tekemisistä, siinä määrin rimaa tuolloin jo alitettiin. Saattaa siis olla, että olen missannut jotain pahemman kerran: elokuva Comandante (2003) ja tv-pätkät Persona Non Grata (2003) sekä Looking for Fidel (2004) olivat jälleen poliittisia, tällä kertaa dokumentteja. Muistaakseni näitä ei kuitenkaan enää ylistetty kuin Stonea 15-20 vuotta sitten oli totuttu ylistämään. Tokkopa Suomeen teatterilevitykseenkään mikään noista päätyi.

Muistan nuo oudot hetket elokuvan jälkeen, kun Oliver Stonea oli yhä pidetty ehkä Yhdysvaltain näkemyksellisimpänä mainstreamohjaajana, ja olin juuri nähnyt elokuvan Minä päivänä tahansa. Mitäs tämä oli? Mistäs nyt tuulee? Stone oli tuolloin yhä se sama vanha Stone, joten amerikkalaisen jalkapallon eli kainalopallon ammattilaismaailmaan sijoittuvassa elokuvassa oli huimaava tähtikaarti - kuka nyt ei Stone-rainassa haluaisi näytellä: Al Pacino, James Woods, Jamie Foxx, Dennis Quaid, Matthew Modine, Cameron Diaz, Aaron Eckhart… jopa Charlton Heston! Ja sitten elokuva oli yhtä tyhjänpäiväinen kuin se elämänpiiri josta se kertoi.

Olin jo siinä uskossa, etten missään tapauksessa halua nähdä elokuvaa Aleksanteri tuon pettymyksen jälkeen. Erään kerran videovuokraamossa kuitenkin ajattelin, että ehkäpä, nyt kun Stone oli palannut niihin suuriin tarinoihin joiden mestarina hän oli tullut tunnetuksi (JFK, Nixon), uusi suurmieselokuva olisi taasen jotenkin näkemyksellinen. En olisi voinut olla enempää väärässä.

Kasti oli yhä todellista Hollywoodin kermaa: Colin Farrell, Jared Leto, Anthony Hopkins, Christopher Plummer, Val Kilmer, Angelina Jolie, vain muutamia mainitakseni. Mutta se sisältö; yhä ontommaksi käy. Vaikken koskaan jätä elokuvaa tai kirjaa kesken, täytyy myöntää että viimeisen tunnin tätä paskaa jaksoin katsoa enää muun toiminnan ohessa. Ei jumalauta tunteen häivääkään tämä filmi onnistunut välittämään. Amerikkalaisen lehdistön mielestä Stone herätti jälleen myrskyä, kun Aleksanterin poikamainen poikarakkaus oli ihan eksplisiittisesti esitetty: no huh huh. Todella laimeaa, jos 2000-luvulla pystyy shokeeraamaan homoseksuaalisuudella. Joka vieläpä tuohon aikaan tuossa kulttuuripiirissä oli enemmän kuin hyväksyttyä. Kyseessähän oli rakkauden korkein (ja ehkä myös ainut) ilmenemismuoto; ei lasten tekemisellä naisten kanssa ollut mitään tekemistä rakkauden kanssa.

World Trade Centeriä en aio katsoa. Sen sijaan saatan antaa Stonelle vielä mahdollisuuden osoittaa, ettei hän ole niin impotentti elokuvantekijä kuin mitä nuo 1990-luvun lopun hölmöilyt antavat olettaa. Tahdon uskoa, että ne olivat vain rahan keruuta tulevia, taiteellisesti - ja miksei poliittisestikin - kunnianhimoisempia projekteja varten.

Pitäisi varmaan tutustua noihin Fidel- ja Lähi-Itä -dokkareihin. Ja katsoa Stonen kultakauden helmiä uudelleen. Ja sitten jäädä odottamaan sitä uutta tulemista.

Älä katso

2006-10-07T01:34:00.000+03:00

Muistaako kukaan 1990-luvun lopun (vai oliko se 2000-luvun alkua...) televiissiosarjaa Älä katso? Se tuli Ylen TV2-kanavan myöhäisillassa, tarkempaa ajankohtaa en muista. Siinä sellainen sympaattisen pullakka ja yli-innokas toimittaja oli todella innostunut kaikesta "äärimmäisestä". Extreme- eli äärimmäisyysurheilu oli tuolloin kova sana, ja tämä kommunistin poika Iiro Seppänen ns. julkkis. Hän kävi hyppäämässä laskuvarjon kanssa erinäisistä rakennuksista ja niin edelleen.

No, elvytin tämän Älä katso -teeman: älä katso!

(Juju tässä on se, että kuvat voi katsella hyvällä omallatunnolla, ne ovat hyviä, jopa aistikkaita, mutta älkööt kukaan lukeko foorumin kommentteja, joita seuraa! Enpä tiennyt tällaistakaan olevan...)

(Ja "tosifaneille" vielä lisäinfoksi, että foorumin kirjoittajien allekirjoitukset ne vasta kovaa kamaa ovatkin! Kuin designhormonit...)

Älä yritä!

2006-10-05T17:36:00.000+03:00

"LaVM 11/2006 vp - HE 53/2006 vp Hallituksen esitys laiksi rikoslain 50 luvun muuttamisesta

Esityksessä ehdotetaan, että huumausaineen viljelyn, kuljettamisen ja kuljetuttamisen yritys säädetään huumausainerikoksena rangaistavaksi. Myös huumausainerikoksen edistämisenä rangaistavaksi säädetyn huumausaineen laitonta valmistusta, viljelyä, maahantuontia tai maastavientiä varten tapahtuvan välineiden, tarvikkeiden tai aineiden valmistamisen, kuljettamisen, luovuttamisen tai välittämisen yritys ehdotetaan säädettäväksi rangaistavaksi."

(www.eduskunta.fi)

Kyseinen hallituksen esitys hyväksyttiin eduskunnassa noin viikko sitten. Ja tämä ei ole vitsi. Näin ollen kukkaruukkujen valmistus on rikollista, mikäli kukkaruukkua on tarkoitus käyttää huumekasvien viljelemiseen. Harmittamaan jää, ettei hallussapidon yritystä saatu kriminalisoitua - sitäkin nimittäin ehdotettiin. Jokainen voi mielessään miettiä minkälainen tilanne on "huumausaineen hallussapidon yritys" käytännössä.

Seuraavaksi odottelemme naapurin vaimon himoitsemisen, julkisen solvaamisen yrittämisen ja äkkipikaistuksissaan murhan suunnittelemisen kriminalisoimista.

Jos otat, älä ota kansanterveyttä

2006-10-04T23:06:00.000+03:00

"Kaikki eduskuntapuolueet haluavat nostaa alkoholiveroa. Näkemyseroja on lähinnä korotuksen kohdentamisesta eri juomatyyppeihin ja veronkorotuksen ajankohdasta, ilmenee MTV3:n 45 minuuttia -ohjelman eduskuntapuolueiden puheenjohtajille tekemästä kyselystä.

Kolme vuotta sitten alkoholin veronalennuksia vastustivat kristillisdemokraatit, vihreät ja perussuomalaiset. Nyt lisääntyneet alkoholihaitat ovat muuttaneet mieliä myös muissa puolueissa.

'Veroale oli ratkaisu nimenomaan Viron uhkaan, mutta kun katsomme tuloksia, ei se ollut oikea ratkaisu', Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen sanoi.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Martti Korhonen on samoilla linjoilla.

'Kyllä siellä perheväkivallan puolella, rattijuoppojen määrässä, alkoholikuolemien määrässä, todella rajuja ovat ne luvut, mitä on tapahtunut. Kyllä siihen pitää pystyä reagoimaan myös toiseen suuntaan', Korhonen vaati.

Hallituspuolueista keskusta olisi valmis korottamaan alkoholiveroa kaikissa juomissa 5–10 prosenttia kerralla ja mahdollisesti painottamaan korotuksissa vielä viinan verottamista.

Hallituspuolueet eivät kuitenkaan ole valmiita yhtä nopeisiin veronkorotuksiin kuin oppositiopuolueet.

Keskustan mielestä alkoholipoliittisten johtopäätösten aika on tämän vuoden lopussa. Alkoholiveroa voitaisiin nostaa seuraavalla hallituskaudella. Myös demarit haluavat odottaa yli eduskuntavaalien. RKP ei ota kantaa ajankohtaan.

Kaikkien oppositiopuolueiden johtajat ovat yksimielisiä siitä, että veronkorotus pitää toteuttaa jo vuodenvaihteessa.

Alkoholiveron laskun myötä keväällä 2004 väkevien alkoholijuomien hinnat putosivat Alkossa keskimäärin 36 prosenttia, oluiden 13–14 prosenttia ja mietojen viinien runsaat kolme prosenttia.

Sosiaali- ja terveysalan asiantuntijat varoittivat jo tuolloin, että päätös johtaa vakavien alkoholihaittojen lisääntymiseen."

(HS Verkkoliite 4.10.2006)

Myös kansanterveydellä, niin kuin valtion kassatuloillakin, voi politikoida irtopisteitä - helposti. Vaikka tavoitteet olisivat vastakkaisen suuntaiset, ja kaikki pystyisivät tämän näkemään. No, ilmeisesti eivät aivan kaikki.

Mutta tässä asiassa kyllä keskivertoa hölmömmätkin näkivät jo kaukaa, että tässä koko asiassa ei ole mistään muusta kyse kuin noista lyhytnäköisistä irtopisteistä: kun aikanaan huomattiin, puoli vuotta ennen kuin jo aikaa sitten tulossa ollut Viron liittyminen Euroopan unioniin tapahtui, että tässähän nyt vihdoin tulee todellinen uhka Alkon monopoliasemalle kun sääntelyä oli pakko purkaa Viron-tuonnin osalta EU-säädösten takia, päätettiin Viron-uhkaa Alkon myynnille lieventää - väkevän viinan veroa laskemalla Suomessa. Nerokasta! Ei tarvittu tuolloin kristallipalloa nähdäkseen, että mietojen alkoholijuomien, jotka Suomessa ovat hävyttömän kalliita, myynti laskisi ihmisten siirtyessä yhä enenävässä määrin väkevämpiin - ja tietenkin niin, että kaljanjuontia vähennetään vähemmän kuin mitä viinan juontia lisätään. Ja tähän johtopäätökseen päädyttäessä kaukana ei ole se ajatus, että ihmiset tulevat juomaan itseään hengiltä kiihtyvään tahtiin.

Myönnän, että tuolloin en itse ajatellut että päättäjien irtopisteiden keruu sitten viinan alennusmyyntien satoa korjatessa olisi näin häikäilemätöntä; toki oli selvää, että se, minkä kansanterveyden asiantuntijat tiesivät olevan tulossa, aiheuttaisi korjaavia toimenpiteitä jossain vaiheessa myös politiikan tekijöiltä. Mutta että tällaista!

Nyt sitten korotetaan alkoholiveroa lähes joka kulmasta. Ja pikaisesti.

Kaikkihan oikeastaan alkoi jo kymmenisen vuotta sitten, kun EU:iin liittymisen myötä viimeistään tuli selväksi että suomalaisten alkoholinkulutustottumukset poikkeavat jollain tapaa ns. "sivistyneestä keskieurooppalaisesta" tavasta: siinä missä ranskalaiset juovat seuran ja "bukeen" vuoksi lasin viiniä joka aterialla, suomalaiset juovat perjantaisin ja lauantaisin niin kaun kunnes sammuvat - toki monesti seuran vuoksi myöskin, mutta harvemmin tuon "bukeen".

No, toki suomalaisen holhouspolitiikan tuli tarttua tähän: alettiin maahantuomaan tuota myyttistä "sivistynyttä keskieurooppalaista" (mikä siis luonnollisesti tarkoitti, maantieteellisesti, länsi- ja eteläeurooppalaista) juomatapakulttuuria. Ja miten se toteutettiin? Mainostamalla punaviininjuontia! Melko yksipuolista tapakasvatusta, joku irvileuka voisi sanoa.

Luonnollisestikaan seuraukset eivät sittenkään olleet kovin vaikeasti ennakoitavissa: kävi niin, että suomalaisten viinan- ja keppanankulutus pysyi entisellä tasollaan, vain viininkulutus kasvoi. Seurauksena tietenkin alkoholin kokonaiskulutuksen ja kansanterveydellisten ongelmien lisääntyminen.

Seuraava luku sarjassamme "Suomalaisen alkoholi- ja kansanterveyspolitiikan maineteot" olikin tuo täydellinen paniikkiratkaisu Viron-trokausuhan alla, vaikka siis, kuten sanottua, Viron liittyminen Unioniin ei ollut mikään yllätys.

Ja nyt tämä kaikkein halpamaisin temppu: kaikki puolueet viestittävät, että ovat yhteiskunnallisesti valveutuneita ja vastuuntuntoisia ja huolestuneita kansanterveydestä. Ja koko sirkus - "yllättäen" - puolueitten juuri viritellessä vaaliaseitaan.

Sattumoisin itse olin ulkomailla kun lueskelin netistä uutisia että Suomessa puuhataan tätä "korjausliikettä" alkoholiveroihin. Oli ulkomaalaisilla hymy herkässä kun selvittelin tätä Suomen valtionisien hahmotelmaa. Ehkä kuitenkin parhaat naurut lähes kaikkien kansojen edustajat saavat nähdessään/kuullessaan keskiolutpullon hinnan täällä tuhansien kossupullojen maassa. Monelle on tullut mieleen, että miten meillä näillä hinnoilla voi olla minkäännäköistä alkoholiongelmaa. Niinpä. Poliitikkojen epäpätevyyttä, siltä ainakin taas nyt näyttäisi.

Pääsemmekö koskaan sellaiseen tilanteeseen Suomessa, että alkoholinjuonti on miellyttävää niin hinnaltaan kuin siihen liittyviltä kulttuurisilta konnotaatioiltaan? Että alkoholia voi nauttia nauttimisen tähden, ilman että täytyy punnita keskikaljan ja jaloviinan välillä, ilman että tarvitsee miettiä anniskelupaikkojen tai myymälöiden aukioloaikoja, tai ravintoloiden hintoja ja pohjien oton optimaalista määrää, tai vaikkapa että näkeekö poliisi...

Ja loppukaneetiksi todettakoon, että olen täysin ymmälläni ketä pitäisi seuraavissa vaaleissa äänestää. Hallituspuolueet ovat possuljettuja, samoin suurin oppositiopuolue. Nyt näyttää vahvasti siltä, että kaikki muutkin eduskuntapuolueet ovat mustalla listalla. Ja jäljelle jää... missä se Aittoniemi nyt on kun tarvittaisiin? Pekka Siitoimestakin taisi aika jo jättää... Taidan antaa tukeni Hizbollahille, vaikka he eivät tunnettuja alkoholinsuosijoita olekaan. Ainakin heillä on jonkinlainen linja.

Kabbala

2006-10-03T00:55:00.000+03:00

Kuuntelin tässä taannoin radiota, YleX:ää ja satuin kuulemaan uskontotieteilijä Daniel Weintraubia haastattelun aiheesta kabbala - koska se on kuulemma "muodikasta", Madonnan ja muiden poptähtien tähden. Hauskasti sanoi tiedemies: "suora suomennos kabbalalle olisi traditio", totesi hän. Eli oletettavasti suora suomennos siis tällä logiikalla Raamatulle olisi biblia, ja madonnalle madonna.

Mielestäni myös YleX:n kuuluisi olla YleisradioKs, koska x on suomen kielelle vieras aakkonen ja tulisi korvata äänteellä ks. Samoin uskontotieteilijän tulisi olla nimeltään Tauno Viinirypäle.

Muse

2006-10-02T16:49:00.000+03:00

Yksi hienoimpia musiikkivideoita ikinä. Miellyttävää huomata myös, että uudella levyllä on siis myös hyvää musiikkia; sinkkubiisit Starlight ja Supermassive Black Hole kun eivät juurikaan ole vakuuttaneet.

Musella on muutenkin kova maine visuaalisena bändinä: kahden edellisen levyn kannethan on suunnitellut legendaarinen Storm Thorgeson (mm. klassiset Pink Floyd -kannet), eivätkä kahden ensimmäisen levyn kannetkaan mitään huonoja ole, ja videotkin ovat olleet nykyrokin parhaimmistoa, lähes poikkeuksetta - yksi parhaita ikinä on myös edellisen albumin lauluun Hysteria tehty video (joka Wikipedian mukaan pohjautuu näemmä Pink Floyd - The Wall -elokuvan hotellihuoneenhajottamiskohtaukseen).

Tuolta Youtubesta löytyy muuten tietenkin paljon muutakin hauskaa. Kuten tämä - hmm - klassikko. Ja tämä, R. Kellyn 11-osainen musiikkivideo/saippuaooppera (korniuden uusi aallonpohja, sanoisin - ja siten jotenkin melko mielenkiintoinen).

Myös Musen Myspace-sivulla voi katsastaa tuon Knights of Cydonia -videon, ja muutaman muunkin.

Fööni

2006-09-24T22:10:00.000+03:00

Ansioiduin taas eilen ulkomaalaisten sivistämisessä, kansainvälisessä käännöstyössä sekä itseni nolaamisessa niin, että keskustelukumppanini eivät sitä edes huomanneet. Nyt kuitenkin ilmeisesti koen tärkeäksi tulla ulos kaapista ja paljastaa suomea osaaville lukijoilleni nuo hämmennyksen ja humiliaation hetket.

Nimittäin. Tässä meriittejäni.

Puhuttiin suomen- ja saksankielen pitkistä sanoista. Käänsin suomen kielen tunnetun pitkimyssanan epäjärjestelmällistyttämättömyydellänsäkään spontaanisti muotoon 'even without his/hers un-organizedness'. Täsmensin kuitenkin, että sana tarkoittaa vain jotain tuohon suuntaan, koska kyseessä on niin saakelin hämmentävä sana, että en ole itsekään aivan varma sen tarkoituksesta.

Tämä topikki nousi keskusteluun kertoessani ulkomaalaiselle - kyllä, saksalaiselle - osoitteeni. Kotikatuni nimi on nelitoistakirjaiminen ja sisältää kaksi skandinaavista aakkosta. Tähän puututtiin epäkunnioittavalla toteamuksella "you're kidding, right?" Mielestäni saksalaisilla, jos joillain, ei kuitenkaan olla valittamista mitä pitkiin ja outoihin sanoihin tulee; iskinkin välittömästi takaisin kertomalla, kuinka viime kesänä törmäsin Berliinissä toimistoon, jonka ovessa luki 'Verkehrinfrastrukturfinanzierungsgesellschaft'. (Tämä tarkoittanee jotakuinkin liikenneinfrastruktuurin rahoittamisyhdistystä, tai jotain sinne päin.)

Toinen tapaus oli, kun asensin Messengeriin kuvakkeekseni Helsingfors Idrottsföreningkamraternan jääkiekkojoukkueen toimitusjohtajan, tuon tunnetun purkanjauhajan ja tyyli-ikonin (kuva löytyy tästäkin blogista hieman alempaa) pärstän. Jouduin selittämään, ja samalla tietysti kerroin että joukkueen valmentaja on myös eräs Suomen komeimpia miehiä, ja että toimitusjohtajan lempinimi on ulkonäköönsä viitaten "Hair dryer". Right. Siteerasin vielä, jotta mikään ei jäisi epäselväksi, toimitusjohtajaa itseään, kun hän kerran totesi: "I don't think Hair dryer can be a negative nickname."

Sellaista eilen.

Idoleista

2006-09-23T16:44:00.000+03:00

On jälleen aika jakaa krediittiä eli kunniaa kunnioittamilleni ihmisille.

Tunnistakaa idolit.

Keksikää se "luonteenpiirre", näitä alfauroksia yhdistävä tekijä, jonka takia heitä olisi kaikkien kaduntallaajien kunnioitettava.

Ja ei, yhteinen tekijä ei ole elokuvat eikä jääkiekko.

Uskonto ja politiikka

2006-09-22T14:35:00.000+03:00

Eikö se puolalainen aivokuollut paavi ollutkin paljon parempi kuin tämä uusi, nuori ja viriili saksalainen. Ei tarvinnut kenenkään paljoa selitellä, kun paavi vain vetäisi aivan pakolliset saarnat pääsiäisenä ja jouluna ja muuten kuolasi isälliselle tyynylle jossain Pietarinkirkon kammioissa. Ei ollut aikaa eikä voimaa minkäänlaiselle poliittiselle hämmentämiselle.

Satunnaisia epäkohtia torstaina

2006-09-22T01:52:00.000+03:00

Kari Rajamäki. Kuten ystävälle tänään totesin, virkaheitoin ministeri sitten Ole Norrbackin päivien. Smash ASEM -mielenosoituksen poliisioperaatio oli vain kirsikka kakun päällä.

Suomalaisten asumistiheys. Mikäli krooniseen asuntotarpeeseen - eritoten pääkaupunkiseudulla - vastataan rakentamalla paljon pieniä asuntoja, asuinpinta-ala asukasta kohden saattaa jopa laskea. Se on jo Euroopan unionin pienimpiä.

Microsoft. Vaatimattomina esimerkkeinä tänään .docit ja Messenger.

Jääkiekon SM-liigan tuomarityöskentely. Tällaista se on kun urheilu ei ole ison rahan bisnestä vaan amatöörimäistä puuhastelua, ei ole varaa ammattimaisiin tuomareihin, ja se nähdään yhä kiihtyvänä kritiikkinä tuomaritoimintaa kohtaan.

Parlamentaarinen demokratia. Ei tule koskaan toimimaan. Parasta, mihin järjestelmällä pystyy, ovat vesittyneet kompromissit. Parlamentin valtaavat entiset nyrkkeilijät ja missit. Ja Kari Rajamäki (jonka pätevyys lienee vielä vähäisempää kuin edellämainittujen). Joskus tuntuu, että kansalta ei tulisi kysyä mielipidettä juuri missään oikeasti tärkeässä asiassa. Henkilökohtaisesti olen tässä päivänä muutamana seurannut lähes itkien keskustelua (väkivalta)rikosten rangaistuksista ja siviili-/asepalveluksen mitasta.

Stop töhryille ja yksityiset vartiointiliikkeet. Siis oikeasti, mitä tähän voi enää sanoa. Korjataanko tässä nyt satoa vai häh.

Taide. Niin paljon kuin poliisikoulusta rannalle jääneille ja vartiointiliikkeisiin sittemmin pestautuneille epäpätevyyksille nauraa ja/tai itkeä voikin, totuuden nimissä on kuitenkin sanottava että nykytaide varsin usein on dekadenttia. Somistaminen on tietenkin eri asia.

Kaupunkisuunnittelu. Kenelle on joskus pälkähtänyt kuningasidea, että maalta kaupunkiin työn perässä muuttaneet ihmiset haluavat asua kaukana keskustasta, alueella, jonka keskellä on ostari ja reunoilla mäntymetsä. Siis oikeasti. Näyttäkää mulle viihtyisä ostari, ja se mäntymetsä niin ettei siellä ole päihteiden väärinkäyttäjäin "mäntybaari".

Tässä päällimmäiset.

Vain Suomessa

2006-09-19T21:20:00.000+03:00

"Suomenojan liikenneympyrän valmistumista juhlistettiin tiistaina Espoossa. Noin viisi miljoonaa euroa maksanut ympyrä sijoitettiin erääseen kaupungin vilkaimmin liikennöityihin valoristeyksiin.

Uusi, neljällä sillalla varustettu ympyrä välittää vuorokaudessa lähes 30 000 ajoneuvoa. Liikenneturvallisuutta on tehostettu erottamalla autoliikenne ja kevyt liikenne toisistaan.

Liikenne sujuu kahdessa tasoissa. Ajoneuvoliikenne kulkee ylätasossa, pyöräilijät ja jalankulkijat alittavat liikenneympyrän neljän alikulun kautta. Ympyrän lähistöllä on lukuisia kouluja sekä päiväkoti.

'Tämä ei ole ainoastaan Suomen hienoin vaan maailman hienoin liikenneympyrä', totesi Espoon teknisen toimen johtaja Olavi Louko juhlapuheessaan."

(HS Verkkoliite 19.9.2006)

Hyvin sä Olavi Louko vedät.

Toinen, joka veti hyvin parisen viikkoa sitten, oli Evli Pankkiiriliike (jonka nimessä on jo kielioppivirhe). Pankki ilmoitti markkinoiden olettamaa huonommasta osavuosituloksesta:

"Evli Pankin mukaan heikko markkinatilanne huhti-kesäkuussa laski sen omien positioiden arvostusta, mikä painoi liikevaihtoa ja tulosta."

(HS Verkkoliite 24.8.2006)

Oho! Mitähän tästäkin vielä tulee...

2006-09-18T19:49:00.000+03:00

Sopiiks tää mulle? Näyttääks mun perse tässä tapetissa leveemmältä?

Henkilökohtainen tilitys: Red Hot Chili Peppers, Samuli Knuuti ja infantilismi

2006-09-14T16:45:00.000+03:00

Tähän on pakko tarttua: Imagen kesänumerossa (5-6/2006) musiikkitoimittaja Samuli Knuuti purkaa henkilökohtaista kiukkuaan suosittuun rockorkesteriin, Red Hot Chili Peppersiin, jonka suosiota hän ei ole koskaan ymmärtänyt. Pidän Imagen loppupään musiikki-, televisio-, kirja- ja elokuvajutuista, koska ne eivät ole koskaan olleet mitään (objektiivisuuteen pyrkiviä) arvosteluja, vaan ihan rehellisesti alalla establisoituneiden toimittajien - henkilökohtaisiakin - kolumneja. Ja siksipä voinkin olla niin vahvasti myös eri mieltä sinänsä ansioituneen musiikkitoimittaja Knuutin kanssa.

Muutamasta asiasta voin olla Knuutin kanssa samaa mieltä: hän kirjoittaa, että yleensä jokaisen tuplalevyn ”sisällä asuu parempi yhdelle cd:lle mahtuva levy”, että Rick Rubinin panos on hieman oudoksuttava, johtuen lähinnä siitä että nerona pidetty mies ei ole onnistunut loihtimaan Stadium Arcadiumille mitään todella yllättävää, ja että kieltämättä voi miettiä Anthony Kiedisin lyriikkaejakulaation mielekkyyttä, kun hän laulussaan She’s Only 18 laulaa ”I’m putting my lovin’ in your oven”… mutta sitten taas toisaalta, tekiväthän chilipippurit aikanaan myös laulun nimeltä Party in Your Pussy. No, he olivat silloin melko lailla nuorempia. Mutta, heh, aikuisikäisiä kuitenkin.

Haluaisin kuitenkin painottaa, että Red Hot Chili Peppersissä ei ole kyse ”liian kauan kestäneistä polttareista” tai ”satiirista klassisen maskuliinisuuden koomisuudesta ja tarpeettomuudesta tässä maailmassa”. Kyse on paitsi rokkenrollin peruskysymyksistä; menosta ja meiningistä, kaahauksesta, hyvänolontunteesta, päihteistä ja naisista, myös briljanteista musiikillisista ratkaisuista kuten kitaran käyttämisestä lyömäsoittimena ja osana rytmiryhmää rockmusiikissa (ja nimenomaan rockmusiikissa; kyllähän tämä taisi James Brownin keksintö muuten olla), rockille yleensä tuntemattomasta ’groovesta’, onnistuneesta fuusiosta funkin, jatsin, rapin (tai jonkinlaisen skat-laulun), hard rockin, high school -rokin, melodioiden ja tanssittavuuden välillä.

Laulusolisti Anthony Kiedisistä on sanottava, että hänellä kyllä selvästi on tällainen ”ikuisten polttarien” syndrooma. Basisti Flea taannoin sanoikin jossain haastattelussa, luettuaan Kiedisin omaelämäkerran, että tämä halunnee olla jonkinmoinen Iggy Pop, eli jahdata kaksikymppisiä tyttöjä vielä yli kuusikymppisenäkin. Kiedis on 43-vuotias, ilman lapsia tahi avioliittoja. Monesti hän on tapaillut itseään huomattavasti nuorempia naisihmisiä. Ehkä tähän - ja samalla siis hieman kulmakarvoja nostattaviin lyriikoihin - on myös vaikuttanut eriskummallinen lapsuus Hollywoodissa pelkän staroille huumeita diilanneen isän suojissa.

Mutta Anthony Kiedisin lyriikkojen ja laulamisen suhteen Knuuti on väärässä. Tai ei kai näissä asioissa varsinaisesti väärässä voi olla, mutta ymmärtämätön idiootti kuitenkin. Ensinnäkin, vastoin Knuutin mielipidettä, Kiedis on äärimmäisen karismaattinen. Huolimatta suhteellisen vaatimattomasta koostaan mies täyttää pienenkin yhtyeensä kanssa lavan kuin lavan; ehkäpä Knuuti ei ole orkesteria elävänä nähnyt. ”I’m small but I’m strong”, kuten laulussa Cabron todetaan.

Toiseksi, mistään ruikutuksesta ei mielestäni voi puhua. Knuuti toteaa, että eipähän tekstittäjän tarvitse hävetä ruikutusta kun kerran tekstittäjä ja tulkitsija ovat sama henkilö. Laulamistahan Kiedis on vältellyt lähes koko ikänsä, mutta hänen - ja koko orkesterin - tyyliinsä sopiikin paremmin sanojen sylkeminen rytmikkäästi mutta melodiattomasti. Noin energistä laulua/puhetta/ääntelyä voi kyllä moittia, mutta tuskin sitä ruikuttamiseksi voisi kutsua. Sylkemiseksi ehkä.

Kolmanneksi, ”kuolleena syntyneet lyriikat” ovat itse asiassa mielestäni miellyttävän kirjallisia ja taitavia. Chili Peppersin edustamaan musiikkityyliin sopisivat merkityksettömämmät ja tyhjäpäisemmätkin sanoitukset, mutta Kiedisin sanat virtaavat kauniiden metaforien ja sanavalintojen ryydittäminä. Ehkä Kiedisiä ei voi mistään filosofisuudesta tai liiallisesta syvällisyydestä syyttää, mutta näinä aikoina, kun Anssi Kelaa pidetään nerokkaana tunteiden tulkkina, erottuu Kiedis kyllä rocktähtitaivaalta kuin Koh-i-Noor lehmänpaskasta.

Uskon Red Hot Chili Peppersin taiteelliseen uusiutumiskykyyn. Tähän mennessä jokainen albumi (joita tipahtelee miellyttävän harvakseltaan) on ollut askel johonkin suuntaan. Stadium Arcadium vaikuttaa, myönnän sen, minunkin mielestäni hieman välityöltä - siinä on hyviä lauluja, muttei yhtään suuren suurta tunne-elämystä, jonkalaisia on tähän mennessä löytynyt jokaiselta Chili Peppers -albumilta ja joita muistelisi/kuuntelisi vielä vuosienkin jälkeen mielellään -, mutta siinäkin on viitteitä askelen ottamisesta uuteen, ehkäpä melodisempaan ja kitaravetoisempaan suuntaan. Red Hot Chili Peppers on ainoita orkestereita, jonka levyt ostan uunituoreina ilmestymisviikolla; odotan jo seuraavaa (jonka matemaattisesti laskettu julkaisu saattaisi olla tuossa kolmen vuoden päästä). Tähän mennessä en ole pettynyt.

Samuel Beckett: Mercier ja Camier (2003, Basam Books)

2006-09-14T01:23:00.000+03:00

”Kuka sinä oikeastaan olet, Camier? Mercier sanoi.
Minäkö? Camier sanoi. Minä olen Camier, Francis Xavier Camier.
Ei ole hääppöistä, Mercier sanoi.
Tiedän sen liiankin hyvin, Camier sanoi.
Voisin kysyä itseltäni samaa, Mercier sanoi.
Missä vietämme yön? Camier sanoi. Taivasalla?
Se ei olisi meille pahitteeksi, Mercier sanoi, nyt kun olemme viettäneet ties kuinka monta yötä Hélènen luona. Panitko häntä taas takaapäin?
Yritin, Camier sanoi, mutta ei sitten tehnytkään mieli.
Olet viime aikoina rakastellut liikaa, Mercier sanoi. Eikö sinua hävetä, tuossa iässä? Saat vielä kuumetustaudin.
Totta, kaluni on kuin tulessa, Camier sanoi. Mikä hirveä noidankehä.”

Kovin on eksistentialista dialogi. Suomentaja Tarja Roinila on muuten tehnyt todella hyvää työtä Beckettin kanssa: Mercier ja Camier (alun perin ilmestynyt ranskan kielellä vuonna 1946) on suomennettu vertailemalla alkuperäistekstiä ja kirjailijan itsensä (1906-89) tekemää englanninnosta.

Esko Aho, kiina ja Hampuri

2006-09-13T14:57:00.000+03:00

"Pelkkä kielen osaaminen ei riitä, vaan on tunnettava myös kulttuuria ja tapoja. Ne opitaan vain siten, että jo perusopetus tapahtuu kiinan kielellä."

(Sitran yliasiamies Esko Aho puoltaa kiinalaisen koulun perustamista pääkaupunkiseudulle HS Verkkoliitteessä 22.8.2006)

Heh. Tähä oli ihan pakko tarttua, vaikka joku pilkunviilaamisesta syyttää voisikin (vaikka ei kai kukaan nyt mua sellaisesta syyttäis...)

Tämähän on tällainen samanlainen tapaus kuin minkä muistan yläasteen englannintunnilta. Ei kun kyllä se olikin suomenkielentunti. Puhuttiin ns. anglisismeista, eli englannin kielen tunkeutumisesta kaikille elämän- ja kielialueille. Tiukkana tunnettu opettajatar, leskirouva, tiukkasi mielipidettä hiljaiselta tyttöoppilaalta, kun puhetta oli ollut angloamerikkalaisen kulttuurin, mm. hampurilaisketjujen, populaarimusiikin ja -elokuvien, voimakkaasta rantautumisesta Suomeen. Painostuksen alla tyttö tokaisi: "No, tuleehan hampurilaisten mukana kieltäkin."

Tälle sitten hihiteltiin, ehkä sen takia että se tyttö oli ihan punainen ja vain möläytti jotain kun oli ihan pakko. Mutta totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että tässä on totuuden siemen: jo itse sana hampurilainen on sinällään hassu esimerkki (onko se sanasta 'ham', kinkku, sehän on yleensä naudanlihaa se pihvi, tai ei kai se Hampurin kaupunkiin viittaa, amerikkalainen ruoka...).

No, jotenkinhan tämä liittyy Esko Ahoonkin. Tuosta möläytyksestä tulee luonnollisesti mieleen, että Suomen historian nuorimman pääministerin mielestä pelkkä kielen osaaminen opettaa jo automaattisesti myös tapakulttuuria. Vai tarkoittaako hän, että kieli on yhtä kuin kulttuuri? Tai että kulttuuri koostuu vain kielestä? Ja että kiinalaisen kulttuurin voi oppia ainoastaan peruskouluiässä?

Vaikka moni 1900-luvun filosofi ja kielitieteilijä enemmän tai vähemmän kielen ja identiteetin tiivistäkin tiiviimpää suhdetta painottaakin, katsoisin kuitenkin, että tärkeämpää kiinalaisen kulttuurin opettamiseksi suomalaismuksuille olisi vaikkapa syntyperäisen kiinalaisen opettajan hankkiminen kouluun, verrattuna esimerkiksi sellaiseen opettajaan, joka olisi suomalainen mutta osaisi kiinaa.

Vitut ihmisistä - kyse on luvuista!

2006-09-08T14:47:00.000+03:00

"Tukholma. Kansainvälinen yhteisö löysäsi torstaina anteliaasti kukkaron nyörejä Libanonille ja lupasi 940 miljoonaa dollaria ensi vaiheen toipumiseen, mikä oli lähes kaksi kertaa Libanonin hallituksen toivoma määrä.

Pääministeri Fuad Siniora oli silminnähden tyytyväinen Tukholmassa pidetyn rahoituskonferenssin tulokseen ja kiitteli hallituksia vuolaasti.

'Tämä on hyvin tärkeä saavutus. Haluan kiittää kaikkia, jotka ovat tulleet antamaan tukeaan ja osoittamaan solidaarisuutta', Siniora sanoi intensiivisen kokouspäivän päätteeksi.

Libanonin hallitus on aiemmin arvioinut, että Israelin yli kuukauden Libanonissa käymä sota Hizbollah-järjestöä vastaan aiheutti maalle useiden miljardien dollareiden vahingot.

Kokouksen alussa pääministeri Siniora hyökkäsi voimakkaasti Israelia vastaan ja syytti tätä maan talouden pommittamisesta 25 vuotta ajassa taaksepäin.

'Israelin kuolettava sotakone pyyhki muutamassa päivässä pois 15:n sodanjälkeisen vuoden saavutukset. Talouskasvu oli tänä vuonna kuusi prosenttia, nyt meillä on syvä lama', Siniora sanoi kiihkeässä vetoomuksessaan kokouksen alussa.

'Viimeisimmän hyökkäyksen suorat vahingot infrastruktuurille ja julkiselle ja yksityiselle omaisuudelle lasketaan miljardeissa. Epäsuorat kustannukset menetettyinä tuloina turismissa, maataloudessa ja teollisuudessa ovat odotettavasti myös miljardeja', Siniora sanoi.

Libanonin hallitus esitti konferenssille pääpiirteisen listan kohteista, joihin tarvitaan rahoitusta kuluvan vuoden loppuun mennessä. Tämä runsaan 500 miljoonan dollarin toivomuslista sisälsi konkreettisia hankkeita siltojen, voimalaitosten, sähköverkon ja muun muassa koulujen korjaamiseksi.

Ensi vaiheen jälleenrakennusta pidetään lähinnä raivauksena ja ensiapuna, jonka jälkeen varsinainen ja vielä kalliimpi työ alkaa."

(HS Verkkoliite 31.8.2006)

Mielenkiintoista oli lukea reportaaseja kansainvälisen yhteisön kokouksesta koskien sodan - Israelin - runtelemaa Libanonia. Ironisesti kokous pidettiin Tukholmassa - siis "Euroopan antisemitistisimmässä valtiossa", kuten Israelin ulkoministeri aiemmin tänä vuonna latasi.

Libanonin jälleenrakennukseen siis näemmä riittää euroja. Sehän on sinänsä hyvä ja kannatettava asia. Mutta tässä kun on kyseessä suuren kiinnostuksen kohteena ollut "mediasota", jossa kliinisesti sodittiin ja puhuttiin vain numeroista ja "terroristien murskaamisesta"; yhtälailla tietysti todellista inhimillistä hätää raportoitiin kuin Darfuristakin, eli ei juuri lainkaan. Tai yritettiin kylläkin, mutta vaikeatahan se on. Darfur kuitenkin, erotuksena Libanoniin, sijaitsee Afrikassa, tuolla yhä pimeällä mantereella, jossa ei, toisin kuin Lähi-Idässä, ole "eurooppalaisia" valtioita; sieltä totuudenmukaisten ja autenttisen hädän välittävien raporttien teko on vielä monin verroin hankalampaa - ja eurooppalaista yleisöä vähemmän kiinostavaa. Vertailun vuoksi karkeat uhriluvut: Darfur 300 000, Libanon 1000, Israel 200.

Mutta juuri tämän Hesarin jutun kaltaisissa artikkeleissa jää vaivaamaan tämän sodan kuvaaminen numeroilla: ensin Israeliin ammuttiin niin ja niin paljon raketteja, niin ja niin moni "viaton siviili" sai surmansa, Hizbollahin sissejä oli niin ja niin paljon Libanonin maaperällä, Israel aloitti sotilasoperaation näiden murskaamiseksi niin ja niin monella helikopterilla, hävittäjälentokoneella ja -laivalla, tykillä ja sotilaalla, niin ja niin moni libanonilainen sai surmansa, viaton eli viallinen.

Numeraalinen maailmankatsomushan on elimellisesti markkinatalouteen liittyvä näkökulma. Kaiken pitää olla numeraalisessa muodossa, muuten länsimaalainen ei ymmärrä. Libanonin pääministeri on oivallisesti ymmärtänyt tämän (ehkä - tai todennäköisesti - hän on saanut koulutuksensa Euroopassa): ihmisiä on kuollut niin ja niin paljon, siltoja, tehtaita, katuja, rautateitä ja taloja on tuhottu niin ja niin paljon, näiden jälleenrakentamiseen tarvitaan niin ja niin monta euroa eli dollaria.

Tässä vain väistämättä tulee mieleen kyynisen humanistin huudahdus: kyseessähän ovat ihmiset! Mutta ei niillä niin väliä, ei niistä puhumalla apua Euroopasta heru.

Lumelääkettä lumehaavoihin, suolaa oikeisiin

2006-08-31T00:30:00.000+03:00

Jos olisin nainen (tai miehistä pitävä mies), pitäisin Brian Molkosta ja ulkonäkösukulaisistaan.

Molko on kuin brittein Ville Valo, ainoastaan valovuoden edellä kaikessa: säveltää parempaa musiikkia, laulaa paremmin (no, ehkä ei 'paremmin', mutta laulutyyli on miellyttävämpi), näyttää paremmalta, ja tietysti on huomattavasti rikkaampi ja vaikutusvaltaisempi, noin mitä globaaliin taidemaailmaan tulee.

Molkon trio, Placebo, pitkän linjan tummiinpukeutujat, esiintyivät Prahassa United Islands of Prague -festivaalilla kesäkuussa. Mielenkiintoinen festivaali, kaikenkaikkiaan: teemana olivat siis Prahan halki virtaavan Vltava-joen saaret; yhdellä saarella oli maailmanmusiikkia, toisella jotain muuta, ja kolmannella rokkia, kuten Placebo. Hauska yksityiskohta oli, että tämä kolmas esiintymispaikka ei ollut lainkaan saari; joen tuntumassa kylläkin.

Placebon konsertti oli osa kiertuetta, jolla yhtye teki tunnetuksi uusinta, maaliskuussa 2006 ilmestynyttä, viidettä pitkäsoittoaan Medsiä. Meds on hyvin orkesterin (ja Molkon) näköinen albumi, ja mitään tasonnotkahdusta ei ole havaittavissa. Vaikka Placebon musiikki syntyy varsin vähistä ja näennäisen yksinkertaisista rakennuspalikoista, ei noista palikoista kuitenkaan näemmä ole vielä kokeiltu kaikkia rakennelmayhdistelmiä. Yksinkertaista rokkenrollia - etenkin tätä musiikkityyliä, jota oudosti indierokiksi kutsutaan - soittavilla orkestereilla on aina se vaara, että ne toistavat itseään. Ja ehdottomasti suurin osa näin tekeekin. Siksi kai niitä muita samantyylisen musiikin tekijöitä sanotaan yhä indieksi, kun taas Placebon samasta kaavasta ammentava räime on noussut itsenäisten levy-yhtiöiden palkkalistoilta miljoonamyynteihin ja isoille labeleille.

No, kyllähän Placebon paketissa on jotain, mikä puuttuu muilta tämän musiikkityylin edustajilta. Molkon koko habitus on onnistunut paketti: mies itse tyylillisesti ja ulkonäöllisesti, hänen laulutyylinsä, ja huumeista ja paranoiasta kertovat lyriikat, joiden voi hyvin kuvitella kumpuavan Molkon omasta elämästä - niin kuin ne paljolti tekevätkin.

Prahan konsertti oli loistelias. Kolme miestä lauteilla on juuri sopiva määrä, antaa esiintymiselle tilaa ja energiaa, ja vaikka ulkoilmafestivaali olikin kyseessä, alue oli riittävän kompakti ja tiivistunnelmainen; audiovisuaalinen kokemus pysyi hyvin kasassa, eikä musiikki tai yhtyeen valovoima kadonnut minnekään valtavalle pellolle jollaisia monet ulkoilmakeikkapaikat usein ovat. Orkesteri soitti oikeastaan miltei kaikki uuden levyn laulut; ja tietysti suurimmat hitit vanhemmilta. Puolisentoista tuntia tarttuvia kolmeminuuttisia. Enempäähän ei tarvitse vaatia.

Koska Molko on niin valokuvauksellinen, enkä osannut päättää kumman otoksen tähän laittaisin, laitoin ne molemmat.

Tilanne elokuun lopussa Herran vuonna 2006

2006-08-30T18:33:00.000+03:00

Aioin vaihtaa blogini ulkoasua. Mutta ei mummontapettia voittanutta!

Joten laitanpa vain jotain aivan muuta visuaalista "sisältöä". Kuvassa "katutaidetta" sosialistisesta Potsdamista, Jyväskylän ystävyyskaupungista.

Jotain hauskaakin terrorismista

2006-08-26T21:06:00.000+03:00

Suosittu pila Berliinissä on kuulemma heittää täyden näköinen (urheilu)kassi synagogan aidan yli ja juosta karkuun. Arvatkaa otetaanko tällainen yksinäinen laukku vakavasti.

Ei tosin kannata jäädä kiinni, ettei käy kuin sille brasilialaiselle putkimiehelle Lontoon metroasemalla viime kesänä.