lauantaina, lokakuuta 18, 2008

Huomiosurmat

Kauhajoen koulusurmista - ja toki myös koko ilmiöstä, joka maassamme alkoi vajaa vuosi sitten Jokelasta - tulee valitettava mielleyhtymä muutamiin huomionarvoisiin zeitgeistin ilmiöihin. Ilmiöihin, joissa näkee vastenmielisiä analogioita tuntemattomien massasurmaamiseen. Puhumme siis huomiosta, julkisuudesta.

Jari Sarasvuoko se oli, joka muutamia vuosia sitten julisti huomiotalouden sanomaa. Teesinä lieni, että rahaa tehdään yhä enemmän imagoilla ja brändeillä - suurimpana esimerkkinään tietysti Sarasvuon oma yritysvalmennusfirmansa Trainers' House, jonka suurin mainos oli Sarasvuo elävänä itsenään - ja joka, ironisesti, on juuri nyt kriisissä muutaman vuoden kovan tuloksen tahkoamisen jälkeen.

Itsemurhat ovat aina olleet Suomessa yleisiä. Niitä on yritetty selittää milloin kaamosmasennuksella, milloin kansanluonteemme sulkeutuneisuudella ja individualismilla. Jokseenkin yhtenäistä itsemurhaajan profiileissa on kuitenkin ollut jonkinasteinen yhteisöstä syrjäytyminen ja yksinäisyys. Nyt, ilmeisen suoraan Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista mantereelle rantautunut trendi, koulusurmaaminen, tuo suomalaiskansalliseenkin itsemurhaan uuden puolen: huomion.

Puhutaan efektiväkivallasta: enää ei riitä pelkkä hiljaisuudessa köyden rasvaaminen, vaan omalle asialle - itsemurhalle ja sen perimmäisille syille - on saatava huomiota. Kyse on jokseenkin samasta ilmiöstä kuin mistä Aki Kaurismäki on jo pari vuosikymmentä saarnannut elokuvan kehitykseen liittyen: siinä missä ennen hyvään elokuvaan riitti 90 minuuttia, yksi murha ja yksi suudelma, nykyään yleisön viihdyttämiseen tarvitaan yhä enemmän räjäytettyjä autoja, seksiä ja ruumiita. Sama ilmiö on toki tuttu erityisesti myös pelien maailmasta, missä body countit ovat olleet arkipäivää jo pitempään.

Huomiotalouden ja -yhteiskunnan nousu on ehkä parhaiten nähtävissä miltei millä tahansa televisiokanavalla, mihin tahansa kellonaikaan. Siinä missä Idols ja Popstars ovat toki tavallaan perinteisiä kykyjenetsintäkilpailuja (sillä vakavalla erotuksella, että näiden ohjelmien televisio-ohjaajat mässäilevät erityisen paljon niillä huonoilla esiintyjillä), Big Brotherin sosiologista tarkoitusta on vaikea löytää mistään lähihistoriastamme löytämän esimerkin avulla - siinä on kyse huomiosta puhtaimmillaan, ilman perusteluja.

Tavallaan on toki halpamaista ja helppoa nähdä analogia Big Brotherin ja Kauhajoen ja Jokelan koulusurmien välillä - tietenkään ei ole niin, että BB olisi aiheuttanut nuo surmat tai ylipäänsä olisi millään tavalla osallinen näihin ikäviin tapahtumaketjuihin. Mutta sitä huomiota on vaikea välttää, että kyse on saman yhteiskunnallisen trendin erilaisista - äärimmäisistä - ilmentymistä. Vaikka BB-talossa toilailu olisikin vastenmielisen näköistä huomiohuoraamista ja äärimmäinen esimerkki vanhasta amerikkalaisesta viisaudesta "any publicity is good publicity", se on kuitenkin fyysisiltä vaikutuksiltaan yhteiskuntaa kohtaan neutraali ilmiö. Kokonaan toisenlaisen pohdiskelun aihe olisikin sitten BB:n ja muiden lapsellisuutta, roolien vetämistä, julkijuopottelua ja irtosuhteita ihannoivien formaattien moraalinen vaikutus.

Oman sivujuonteensa Kauhajoen surmien tulkitsemiseen antaa tietysti myös Matti Saaren netissä antama luonnehdintansa itsestään, jonka mukaan hän piti ampuma-aseiden lisäksi seksistä. Freudilla olisi tähän sanansa sanottavana, oletettavasti kirjahyllymetrillisen verran.

perjantaina, lokakuuta 17, 2008

Pahimman luokan saastaa

"- Sujuiko loma mukavasti, Bruce? se kysyy pakotetun ystävällisesti Toalin takia.
- Oikein mukavasti.
- Kävit siis Hollannissa?
- Kyllä. Kuten usein ennenkin. Hyvin miellyttävä maa.
- Maasto taitaa kuitenkin olla melko tasaista sielläpäin? Toal pistää väliin.
- Pidän niistä maisemista, kohautan olkapäitäni, - mukava vastakohta Skotlannin vuoriseuduille.
- Mitä siellä voi harrastaa? Drummond utelee. Se haluaa, että sanon 'huoria ja huumeita' Toalin kuullen.
- Siellä on helppo rentoutua. Voi vain istuskella kahvilassa ja katsella, kuinka koko maailma kulkee ohitse. Värähdän hitusen, kun krapula alkaa kalvaa. Nämä vitun mulkut yrittää suututtaa minut. Mutta mitä ne mistään tietää? Paskanmarjat yhtään mitään. Nolon nollan verran.
- Olen kuullut, että Amsterdamissa on paha huumeongelma, Toal sanoo ja katsoo minua haastavasti.
- Niin, se huono puoli siinä kaupungissa on. Se on aivan liian liberaali ja houkuttelee puoleensa kaikenlaista roskaväkeä. Mutta eivätköhän lomajutut jo riitä, kuinka tutkimus on edennyt? sanon tyynen napakasti. Se saa Toalin ja Drummondin näyttämään typeriltä toisen luokan kyvyiltä, kuten totta onkin."

Irvine Welsh: Paska (Filth, 1998)

Hämmentävä romaani, jonka kantava voima tuntuu olevan se, että päähenkilöstä on saatu mahdollisimman epämiellyttävä ja kaikkea lukijan samastumista välttelevä. Bruce Robertson, skottipoliisi, on seksisti, alkoholisti, huumeidenkäyttäjä, rasisti, hedonisti ja vapaamuurari joka syö epäterveellisesti, ei nuku tarpeeksi, on väkivaltainen, kampittaa kollegojaan, pettää avovaimoaan, piilottaa todisteita, kiristää rikollisia, varastaa rikospaikoilta ja käy huorissa. Mukavan oloinen mies kaikin puolin. Kirja, jota lukiessa ei voi oikein olla varma onko lukeminen miellyttävä kokemus vai pitäisikö kirja paiskata nurkkaan inhoa väristen. Kirja, jota lukiessa tulee miettineeksi minkälainen loppu tällaisessa näennäisessä murhamysteerissä voi olla: kuka on paha? Kenen pitäisi kuolla lopussa?

Irvine Welshin Edinburgh on kuitenkin kaupunkina eläväisen oloinen samoin kuin kirjailijan kieli. Vaikka Trainspottingin narkkarikuvauksesta onkin siirrytty poliisien pariin, ovat hahmot samanlaisia paskiaisia - ja, yllättävää kyllä, yhtä rikollisia. Herska vain on vaihtunut koksuun.

Bruce Robertson muun muassa miettii mitä kysyisi jos pääsisi Napakymppiin herra X:ksi:

"Kys. 1: Jos pyytäisin sinua ottamaan suihin, ottaisitko?
Kys. 2: Annatko panna perseeseen?
Kys. 3: Oletko koskaan syönyt poliisin matoja kihisevää ulostetta samalla kun se hoitelee sinua hieromasauvalla?"

Tunnisteet:

tiistaina, lokakuuta 14, 2008

Nuutti Takkinen: Nämä aallot

TV2 näytti hölmöön aikaan kesällä Nuutti Takkisen Nämä aallot -dokumenttielokuvan, joka kertoo suomalaisen progressiivisen hiphopin pioneeriryhmästä Ceebrolisticsistä. Ceebrot aloittivat jo 1990-luvun alussa - vaikka ovat vasta karvan päälle kolmikymppisiä. 1995 ilmestyi ensimmäinen julkaisu, englanniksi räpätty Spring. Sittemmin diskografia on kasvanut satunnaisen oloisesti ja pitkillä väleillä: 1998 A Day of the People in Between, 2001 0. [nollapiste] -ep, 2006 Ö-ep. Välillä on käyty vierailemassa muitten levyillä niin englanniksi kuin suomeksikin, ja tuotettu oman Murmurecordingsin äänitteitä, joilla monesti oltu myös äänessä. Myös lukuisat eri taiteilijanimet ovat useimmin nimillä Pijall, Roopek ja Mattip operoiville taiteilijoille eräänlaisena "tavaramerkkinä": heitä on kuultu myös nimillä Michael Black Electro, rrimöyk, Mörkö, HZÄ ja niin edelleen.

Puolen tunnin dokumentissa haastateltiin artisteja studiollaan ja seurailtiin heidän keikkojaan niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Lisäksi haastateltiin helsinkiläisiä alan levykauppiaita - ja se ehkä olikin elokuva heikkous, kun ulkopuolisia haastateltuja oli varsin suppeasti - kolme kappaletta (The Funkiest-levykaupan Juha, levykauppias Sampo a.k.a. dj Anonymous ja mc Ruudolf). Olisi voinut ehkä vain pitäytyä muusikoissa, tai sitten hankkia joitain hieman innostavampia haastateltavia.

Uutena asiana itselleni dokumentista tuli muusikkojen hengellisyys: pojat ovat tavanneet jonkinlaisessa kristillisessä musiikkikerhossa (kuulostaa salaseuralta...). Hengellisyys sinänsä on ollut selkeä osa Ceebrolisticsin ja sivuprojektiensa lyriikkaa aina, mutta tuollaisen organisoidun uskonnon en koskaan älynnyt olevan tämän kauniin, eksistentialistisenkin musiikin takana. Ceebrojen eiralaisen studion nimi on Syvyys: ja juuri tällaiseksi epämääräisen mystiseksi, kuvia kaihtavaksi olen aina käsittänyt heidän jumalkuvansakin - siis juuri jonkun, minkä tahansa, tietyn uskonnon dogmaattisuutta kaihtavana - epäorganisoituna uskona organisoidun uskonnon sijaan.

No, Jumalasta isolla jiillä ei Ceebrolisticsin lyriikassa sinänsä puhuta, vaan pysytellään mieluummin hieman abstraktimmalla tasolla. Mikä on hyvä asia: silloin sanomalla on mahdollista tavoittaa useampia tuntevia ihmisiä ilman yleisöä liiaksi rajaavaa efektiä. Ehkäpä itse en kuitenkaan koskaan ole Ceebrolisticsia sanoitustensa syvällisyyden tähden kuunnellut: kyse on aina ollut enemmänkin oivaltavasta rytmimusiikista, progressiivisesta hiphop-poppoosta, joka menee aina sinne minne harva heitä ennen musiikkityylissä on mennyt. Räppäystyylit ovat omintakeiset; biitit välttävät perinteistä samplehakuisuutta; rytmit ovat tanssittavia... tai sitten täysin murrettuja menettämättä kuitenkaan iskevyyttään. Viimeisimpinä vuosina Ceebrolistics - eli pääasiassa kai tuottaja RoopeK - on lähtenyt niin breikkilinjalle, että sitä on vaikea hiphopiksi edes tunnistaa.

Uusi pitkäsoitto on kuulemma tekeillä. Eihän sitä olekaan odotettu kuin... ööö... helvetin monta vuotta. Näiden vuosien aikana Ceebrojen tyyli on jo vaihtunut monen monituista kertaa. Mutta he ovat aina uusimman aallon harjalla.

Tunnisteet: ,